Kuolema-musiikkia: Valse triste, Kurkikohtaus, Canzonetta, Valse
romantique
[Op.
44] Kuolema. Musiikkia Arvid Järnefeltin samannimiseen näytelmään,
kuusi numeroa. Valmistui 1903; kantaesitys Helsingissä Kansallisteatterissa
2.12.1903 (johtajana Jean Sibelius). (Uudelleenmuokkaukset: ks.
orkesteriteokset op. 44 ja 62a.)
Op.
44 nro 1 Valse triste. Uudistettu versio Arvid Järnefeltin
Kuolema-näytelmän 1. kohtaukseen sävelletystä
musiikista (1903). Valmistui 1904; ensiesitys Helsingissä
25.4.1904 (Helsingin filharmonisen seuran orkesteri, johtajana
Jean Sibelius). Pianosovitus 1904.
Op.
44 nro 2 Kurkikohtaus. Uudistettu versio Arvid Järnefeltin
Kuolema-näytelmän 3. ja 4. kohtaukseen sävelletystä
musiikista (1903). Valmistui 1906; ensiesitys Vaasassa 14.12.06.
(Vaasan orkesteriyhdistyksen orkesteri, johtajana Jean Sibelius).
Op.
62a Canzonetta (Rondino der Liebenden) jousiorkesterille. Kirjoitettu
Arvid Järnefeltin Kuolema-näytelmään sävelletyn
musiikin (1903) pohjalta. 1. versio 1906. Lopullinen versio 1911;
ensiesitys Helsingissä Kansallisteatterissa 8.3.1911 ("Apostolin
konserttiorkesteri", johtajana Alexei Apostol).
Op.
62b Valse romantique (Valssi-intermezzo). Valmistui 1911 Arvid
Järnefeltin Kuolema-näytelmään. Ensiesitys
Helsingissä Kansallisteatterissa 8.3.1911 ("Apostolin
konserttiorkesteri", johtajana Alexei Apostol).
Jean
Sibeliuksen säveltämä musiikki Arvid Järnefeltin
Kuolema-näytelmään osoittautui kauaskantoiseksi.
Se sisälsi säveltäjän suurimman hitin, Valse
tristen. Alkuperäistä näyttämömusiikkia
on esitetty erittäin harvoin, mutta surullisen valssin lisäksi
varsinkin Kurkikohtaus on edelleen perusohjelmistossa.
Kuolema-musiikin
synnystä on useita eri versioita. Arvid Järnefeltin
poika Eero muistelee säveltäjän käyneen heillä
kylässä ja saaneen Arvidilta pyynnön säveltää
musiikin. Sibelius olisi Eeron mukaan soittanut Arvid Järnefeltin
kotona Valse tristen syntysoinnut. Säveltäjä
itse torjui tämän muistikuvan. Hänen mukaansa teos
syntyi Helsingissä Antinkatu 17 -osoitteessa. Korkeintaan
jokin yksityiskohta olisi voinut saada alkunsa Arvidin kodin flyygelin
ääressä.
Taidemaalari
Sigurd Wettenhovi-Aspan mukaan Valse triste sai alkunsa
ravintola Kämpin yläkerrassa. Tämän version
mukaan Sibelius olisi lääkinnyt itseään flunssan
vuoksi kiniinillä, joka sai hänen korvansa soimaan.
Pitkän illan aikana Valse triste olisi saanut hahmonsa,
ja lopullisesti säveltäjä sai sen valmiiksi nautittuaan
kiniiniä vielä kotonakin.
Tarvittiin
vielä viisi muuta osuutta, ennen kuin Kuolema saatettiin
esittää 2. joulukuuta 1903.
Ensimmäinen numero oli Valse tristen alkuversio. Siinä
sairas nainen näkee Kuoleman entisen aviomiehensä hahmossa
ja antautuu tanssiin. Aamulla hänet löydetään
kuolleena.
Toinen
numero oli Paavalin laulu, jossa äidittömäksi jäänyt
poika laulaa keskellä lumimyrskyä ja astuu noidan majaan.
Kolmas numero Elsan laulu tutustuttaa katsojat Paavalin rakastamaan
nuoreen naiseen. Neljäs numero Andante kertoo kurkiparvesta,
joka tuo Elsalle ja Paavalille lapsen. Tämä osuus on
näytelmämusiikissa vain yhdeksän tahdin mittainen.
Myöhemmin Arvid Järnefelt korjaili kohtausta niin, että
Paavali kuulee linnuissa äitinsä äänen. Viides
numero Moderato vie Paavalin aikuisuuden aikaan. Hän toimii
lehtimiehenä, mutta haaveilee lastentarhan perustamisesta.
Syttyy tulipalo, ja Paavali näkee äitinsä haamun
viikate kädessään. Kuudes numero Andante ma non
tanto kuvaa talon rusahtamista tulipalon alta ja kirkonkelloja.
Elsa jää yksin, mutta kertoo Paavalin elävän
ihmisten sydämissä.
Sibelius
johti orkesteria Kuoleman ensi-illassa näyttämön
takana. Lehdissä näyttämömusiikista ei ilmestynyt
erillistä arviota, mutta teatteriarviossaan Eino Leino totesi
kuivasti, että osa kuvaelmista menee "yhä kauemmaksi
taiteellisen arvostelun piiristä". Teoksen teksti koettiin
lapselliseksi.
Näytelmää esitettiin joulukuussa kuusi kertaa,
kaksi viimeistä alennetuin hinnoin.
Näytelmästä
jäi tässä vaiheessa elämään Valse
triste. Sibelius muokkasi sen julkaisuvalmiiksi 1904. Hän
myi teoksen kertakorvauksella suomalaiselle kustantajalle, joka
puolestaan myi kaikki omistamansa Sibeliuksen teokset Breitkopf
& Härtelille vuonna 1905. Kustannettuna teos lähti
leviämään ällistyttävää vauhtia
maailmalle. Vuoden aikana kahdeksankymmentä orkesteria tilasi
Breitkopfilta Valse tristen nuotit, ja pian se soi erilaisina
sovituksina myös ravintoloissa. Sibeliuksen rahapulaa tämä
suurhitti ei helpottanut juuri lainkaan, mutta hän johti
kyllä teosta - usein yleisön vaatimana ylimääräisenä
- koko aktiivisen kapellimestarikautensa.
Vuonna
1906 Sibelius palasi näytelmämusiikkiin. Hän yhdisti
kolmannen ja neljännen numeron ainekset erinomaiseen Kurkikohtaukseen.
Se päätyi Valse tristen ohella opukseen 44, mutta
kustannettiin vasta 1970-luvulla.
Vuonna
1906 Sibelius kirjoitti ilmeisesti myös Canzonettan,
mutta sille löytyi käyttöä vasta 1911. Kyseisenä
vuonna Arvid Järnefelt muokkasi näytelmänsä
uudelleen ja Sibelius viimeisteli pari lisänumeroa uusittua
versiota varten. Lisänumerot Rondino der Liebenden ja Valssi-intermezzo
saivat myöhemmin nimet Canzonetta ja Valse romantique.
Ne päätyivät opukseen 62.
Vuonna
1911 näytelmämusiikkina kuultiin vain uudet numerot
sekä Valse triste. Itse ensi-ilta oli säveltäjän
mukaan "fiasko", koska musiikista ei kuulunut
mitään
teatteriolosuhteiden vuoksi. Helsingin Sanomien kriitikon mielestä
uudet musiikkinumerot eivät yltäneet Valse tristen
tasolle.
"Canzonetta
on ihana, Valssi [Valse romantique] hyvä, mutta vain sitä",
säveltäjä arvioi itsekriittisesti. Valse romantiquesta
löytyy kriittisempikin kommentti: "Tämä valse
romantique -juttu. Merkityksettömyys. Ehdottomasti ei 'minua'
oikeastaan'", Sibelius kirjoitti ensi-illan jälkeen.
Canzonettaa
hän johti mielellään myöhemminkin. Muutaman
minuutin miniatyyrissä oli jotakin myös Igor Stravinskya
kiehtovaa. Stravinsky teki Canzonettasta myöhemmin
oman sovituksen.