Op. 70 Luonnotar, sävelruno. Sopraanolle ja orkesterille. Sanat Kalevalasta. Valmistui 1913; kantaesitys Gloucesterin musiikkijuhlilla Englannissa 10.9.1913 (Aino Ackté, The Festival Orchestra, johtajana Herbert Brewer). Sovitus lauluäänelle ja pianolle 1915.

Luonnotar on monen sibeliaanin mielestä säveltäjän huikeimpia teoksia, myöhäisten sinfonioiden ja Tapiolan tavoin täysin omaleimainen mestariluomus.

Sen alkujuuren voi jäljittää vuoteen 1894, jolloin Sibelius kehitteli oopperaluonnosta päähenkilöinä Väinämöinen ja Luonnotar. Vuonna 1902 hän oli suunnitellut "loitsua" sopraanolle ja suurelle orkesterille. Ja vuosina 1905-1906 hän sävelsi orkesteriteosta "Luonnotar", joka sai kuitenkin viime hetkillä nimekseen Pohjolan tytär.

Musiikillisen alkuidun Luonnottareen voi löytää kahdeksan tahdin luonnoksesta, jonka Sibelius antoi muistoksi Eliel Aspelin-Haapkylälle Berliinissä Bar Richessä toukokuussa 1909. Aspelin-Haapkylä kirjoitti tapauksesta seuraavasti:

"Ajettiin raitiovaunussa Brandenburgin portille ja käveltiin sitten Unter der Lindenillä. Sibeliuksen ehdotuksesta poikettiin sitte muutamaan englantilaiseen Bariin, Café Bauersin lähellä, jossa - sanoi hän - eräs etevä viulunsoittaja esiintyi. Ja totta oli että nuori taiteilija soitti hyvin kauniisti. Kun oli istuttu noin tunnin aika, muistutin minä kotiinmenoa mutta Sibelius sanoi että hän ei vielä saa unta - vasta 2:n jälkeen hän voi nukkua. Kuuntelimme nuorta etevää viulunsoittajaa Bar Richessä. Sibelius pani minua varten paperille tähän liitetyn "musikaalisen ajatuksen".

Jos Luonnottaren alun laulumelodian transponoi fis-mollista d-molliin, se vastaa lähes täysin Sibeliuksen nopeasti luonnostelemaa "musikaalista ajatusta".

Sibelius viimeisteli Luonnottaren neljä vuotta myöhemmin, heinä-elokuussa 1913 lyhyen sävellysprosessin jälkeen. Esimerkiksi Sibelius-elämäkerran kirjoittanut Erkki Salmenhaara pitää teoksen syntyhistoriaa salaperäisenä, sillä se syntyi "harvinaisen lyhyessä ajassa, eikä Sibelius päiväkirjassaan lainkaan viittaa mihinkään 'kamppailuun', joka tavallisesti liittyi suuriin ja usein pienempiinkin sävellyksiin". Löytö todistaa, että sävellyksen alkuitu muhi säveltäjän mielessä pitkään.

Sibelius suunnitteli myös 1912 päiväkirjassaan Luonnotarta, mutta merkinnän perusteella aihe liittyi kuudenteen sinfoniaan, vaikka viidettäkään oli tuskin aloitettu! Vasta 17. heinäkuuta 1913 päiväkirjasta löytyy merkintä Luonnottaren sävellystyöstä. Nyt kyse oli jo varmasti Kalevalan luomiskertomuksen inspiroimasta sävelteoksesta sopraanolle ja orkesterille.

24. elokuuta hän lähetti teoksen Aino Acktélle, joka harjoitteli teosta 3. syyskuuta säveltäjän kanssa. "Hän lauloi hyvin, mutta kuinka kauas jäänkään täydellisyydestä kun minun täytyy kiirehtiä työtäni, eikä aika ehdi antaa vaikutustaan maestriaan! Eikä patinaan," Sibelius valitteli 5. syyskuuta päiväkirjassaan.

Aino Ackté kantaesitti teoksen Gloucesterin musiikkijuhlilla 10. syyskuuta. The Times kiitteli säveltäjää, jolla on "mitä rikkain mielikuvitus ja ilmeisen yksilöllinen linja". Musical Times puolestaan moitti tekstin vaikeatajuisuutta. Sibelius oli väännellyt Kalevalan säkeitä musiikin vaatimusten mukaan niin, että teksti on hieman vaikeaselkoinen suomeksikin. Musical Timesin mukaan "orkestraalinen pohjavirta tuntui paljon mielenkiintoisemmalta kuin vokaalinen puoli", mutta kriitikko uskoi teoksen sisältävän enemmän kuin ensi kuulemalta saattaa havaita.

Suomen ensiesitys koettiin tammikuussa 1914. Kapellimestarina oli Georg Schnéevoigt ja solistina tietenkin Aino Ackté. Hän esitti osuutensa tavalla, joka sai esimerkiksi Hufvudstadsbladetiin 13. tammikuuta kirjoittaneen kriitikkonimimerkki Bisin (Karl Fredrik Wasenius) hurmokseen. Helsingin Sanomien Otto Kotilainen kehui teosta, mutta moitti Acktén ylitulkintaa. Tarkimman kuvauksen esityksestä antoi kuitenkin Aino Sibelius kirjeessään puolisolleen.

"Se [Luonnotar] oli kerrassaan suuremmoinen. Aivan jättiläismäinen, mitä aiheen käsittelyyn tulee. Tavalliset ihmiset eivät ymmärtäneet luulen yhtään mitään. Se oli kuin outo kotka kaiken olemisen alku-avaruudesta. Olin niin haltioissani, etten tahtonut seisaallani pysyä. (...) Kaksi vanhaa rouvaa edessäni olivat kauhuissaan koko sävellyksestä. Aivan epähyväksyvin miinein [ilmein] seurasivat alusta alkaen ja joutuivat miltei inhon raivoon. Kerrassaan olivat koomillisia. Muuten kuunneltiin suurella respektillä. (...) Meillä on Schneevoigtin kanssa niin toverillinen suhde, että voimme niin vapaasti keskustella. Molemmat pidimme orkesteri-osaa liian vähän-kuuluvana. Siinä oli niin suuri distanssi laulun ja orkesterin välillä. S. väitti että de ä Jeangens fel ["Se on Jeanin vika".] Sitä en kuitenkaan tahtoisi myöntää. Ja itsekin sitte sanoi että A. A. [Aino Ackté] oli laulanut sen liian "mänskligt" [inhimillisesti]. Tiedätkös se oli niin väkevä, se hänen esityksensä ja itse timbre [äänenväri] vaikutti paksulta vereltä. Ymmärrätkö? Hyvin geniaalisesti [nerokkaasti] hän sen muuten esitti, nimittäin niin suurissa piirteissä. Vaan liian suurella passionilla. Orkesteri vaikutti paljon enemmän 'visionäriltä'."

Orkesteri luo heti teoksen alussa tunnelman maailmasta ennen luomisen hetkeä. Sopraano aloittaa fis-molli-kohinan jälkeen melodian, joka erkanee pian Bar Richéssä syntyneestä alkuideasta kohti korkeuksia.

Ote Luonnottaren partituurista.
Breitkopf & Härtel.

Ote Luonnottaren partituurista.
Breitkopf & Härtel.

Impi kelluu aalloilla seitsemänsataa vuotta. Tuulenpuuska vie musiikin yllättäen b-molliin. Voihkiva sopraano on kuin maailman äiti synnytystuskissaan.

Ote Luonnottaren partituurista.
Breitkopf & Härtel.

Yllättävänkin leikkisä huiluaihe kuvaa sotkan ilmestymistä taivaalle. Mutta kun sotka ei löydä pesäpaikkaa, musiikki kohoaa dramaattiseen huippupisteeseensä: "aalto viepi asuinsijani".

Ote Luonnottaren partituurista.
Breitkopf & Härtel.

Ote Luonnottaren partituurista.
Breitkopf & Härtel.

"Veen emonen" nostaa polvensa laineesta ja lintu laatii pesänsä. Tämä kerrotaan kuin transsissa, harppujen mystisten sointujen luodessa kuvaa rituaalista.

Pesä hajoaa ja munat hajoavat muodostaen taivaan, kuun ja taivaan tähdet. "Tähtien syttyminen taivaalle jää vain jaettujen viulujen eteerisen Fis-duuri-kolmisoinnun varaan", Erkki Salmenhaara harmitteli myöhemmin. "Tähän sävellyksen loppuratkaisuun voikin kohdistaa hieman kritiikkiä."
Erik Tawaststjerna taas näki lopussa 1960-luvun musiikillisten avaruusnäkyjen enteen.

Ote Luonnottaren partituurista.
Breitkopf & Härtel.

Musiikki kuulostaa mystiseltä, kosmiselta ja kenties jopa pahaenteiseltä. Maailman synnyttyä uusi kauneus, mutta myös uudet kauheudet käyvät mahdollisiksi. Kauheuksia olikin tulossa pikemmin kuin Sibelius ehkä aavistikaan. Vuotta myöhemmin Eurooppa syöksyi maailmansotaan.