Ainolan puutarha ja viljelykset olivat velkaiselle perheelle alkuvuosina elinehto. Aina 1910-luvun alkupuolelle saakka viljelyalaa oli raivattava Kielomäen lepikkoon tontin lounaisosassa (katso myös Ainolan maa-alueet). "Minä kuokin ja lapioin kuokkimasta päästyänikin. Välillä itkin ja sitten rupesin taas kuokkimaan", Aino Sibelius muisteli myöhemmin. Ruumiillinen työ oli Aino Sibeliukselle sopusoinnussa hänen tolstoilaisuutensa kanssa. Säveltäjä tyytyi nauttimaan aherruksen tuloksista.

Kesällä 1905 Ainolassa kukki yksinäinen hernepenkki perunamaan vieressä. Seuraavana vuonna Aino Sibelius testasi jo kolmeatoista eri omenalaatua punaisten- ja valkoisten viinimarjojen ohella ja istutti sireenejä ja kukkia ruusuista alkaen. Laajentunut kasvimaa tuotti jopa tomaattejakin.

Vuonna 1912 hankittu palsta (katso Ainolan maa-alueet) käsitti kymmenen metriä leveän ja yli sata metriä pitkän alueen miltei valmista peltoa, joten varsinainen uudisraivaus päättyi. Ruokatarvikkeiden osalta Ainola oli lopulta huomattavan omavarainen, eikä sadon varastointikaan tuottanut ongelmia hyvän maakellarin ansiosta. Laajamittaisempi säilöntä aloitettiin vuonna 1917, jolloin Rex-kattila lasipurkkeineen ja tarvikkeineen ostettiin A. A. Nymanin liikkeestä Malmilta.

Perheen taloudellinen tilanne helpottui oleellisesti 1920-luvun loppupuolella. Vuoden 1927 alussa Sibelius oli jo velaton mies. Kasvimaiden hoito ei ollut Aino Sibeliukselle enää pakon sanelema - se muuttui terapiaksi. Hän kertoi eräälle ystävälleen:

Kun kylven keväisin siemenet maahan, niin samalla hautaan sinne myös suruni. Taimet nousevat mullasta, mutta surut jäävät maahan.

Viljelyala laajeni vuosien kuluessa mansikka- ja juuresmaineen sekä kasvilavoineen niin, että se käsitti koko tontin lounaisreunan, kasvihuoneesta saunan takaa aina nykyisen huoltorakennuksen paikalla sijainneelle tenniskentälle saakka. Joitakin Ainolan tuotteita riitti myös yli oman tarpeen. Aino Sibeliuksen näyttelyissä palkittuja omenoita, samoin kuin mustia viinimarjoja, saivat nauttia niin sukulaiset kuin ystävätkin.

Jean ja Aino Sibelius sekä Ruth-tyttären poika Erkki Virkkunen

Sota-aikaan 1940-luvulla Aino Sibeliuksen kasvimaa oli jälleen oleellinen apu perheelle, ja "tyttäret palasivat usein Helsinkiin täysin korein", kuten Sibeliuksen sihteeri Santeri Levas on kirjoittanut.

Levas kuvaili puutarhaa vuonna 1945 seuraavasti: "Ruusut, liljat ja orvokit kukkivat, missä ennen kasvoi leppiä ja pajuja. Alempana kypsyvät kesäisin mansikat ja hallaimet. Syksyisin taas kasvitarhan penkit ja lavat ovat täynnänsä meheviä kurkkuja ja punaisia tomaatteja, perunoista ja muista juurikkaista puhumattakaan."

Aino Sibelius oli kasvimaasta oikeutetun ylpeä. 1947 hän kertoi harrastuksestaan journalisti E. Michael Salzerille. "Tämä kasvimaa piti meidät hengissä sodan aikaan ja vielä nytkin elämme sen antimilla. Olen tietenkin kovin ylpeä siitä, että Jean syö nykyisin kasviksia ja hedelmiä vain minun kasvimaaltani."

Suomen elintarviketilanne helpottui 1950-luvulla, ja Aino Sibeliuksen ikääntyessä myös puutarhanhoito hiljalleen väheni. Nurmikenttä peittää nykyisin entiset peruna- ja kasvimaat.
Ainola-säätiö entisöi 1990-luvun lopulla talon edessä olevan kukkatarhan, ja kesäisin ruusut ja muut lajit voi nähdä alkuperäisillä, Aino Sibeliuksen suunnittelemilla paikoilla. 
Ainolan kuuluisat omenapuut kukkivat edelleen keväisin haudan lähellä, tontin aurinkoisimmassa osassa.