Sibeliuksen
ensimmäinen soitin oli piano, ja jo viisivuotiaana hän
tapaili siitä säveliä ja sointuja. Julia-täti
alkoi opettaa Jannea kaksi vuotta myöhemmin, ja pianosta
tuli Sibeliuksen elinikäinen fantisoinnin väline. Säveltäjän
mukaan kodissa olleen alavireisen taffelipianon vaihtuminen uuteen
pianoon vieraannutti hänet vähitellen tästä
soittimesta ja hän alkoi "siirtyä viulun kannalle".
Viulullakin Janne kallistui pitkään ja ilmeisesti aluksi
omin päin hankitun tekniikan turvin vapaan improvisoinnin
puolelle. Säveltäjä kertoi myöhemmin Karl
Ekmanille (1935):
"Otin
mielelläni viulun mukaan kesäkävelyilleni voidakseni
milloin tahansa innoituksen hetkellä ilmaista sen sävelinä.
Viettäessäni kesää Sääksmäellä
valitsin kernaimmin esityslavaksi erään Kalalahdessa
olevn kiven, jolta oli ihastuttavan kaunis näköala yli
Vanajaveden. Siellä pidin loppumattomia soittajaisia linnuille.
Loviisa vaikutti minuun yhtä innoittavasti. Purjehdusretkillämme
seisoin usein viuluineni keulassa ja soitin merelle."
Viulunsoiton
säännöllisen opiskelun Janne aloitti kuitenkin
vasta syksyllä 1881 sotilaskapellimestari Gustaf Levanderin
johdolla saatuaan sitä ennen turkulaiselta Pehr-sedältään
uuden viulun; useita viulunkielten ruinauskirjeitä Pehrille
on säilynyt opintojen aloittamisen jälkeisiltä
vuosilta. Säveltäjän kertoman mukaan "viulu
otti minut kokonaan valtoihinsa. Tästedes oli kymmenen vuoden
ajan hartain toivoni, minun kunnianhimoni ylväin päämäärä
tulla suureksi viuluvirtuoosiksi".
Ennen
viulutuntien alkamista Jannelle oli kuitenkin sattunut kesällä
1879 onnettomuus, johon ilmeisesti kaatuivat hänen mahdollisuutensa
saavuttaa ammattiviulistin taso. Kyynärpään luut
murtuivat ja oikea käsivarsi taittui niin, että se jäi
hieman vasenta lyhyemmäksi ja jäykäksi. Sibelius
esiintyi silti opiskeluaikanaan Helsingissä musiikkiopiston
näytteissä Viottin, Mendelssohnin ja Roden konserttojen
sekä romanttisten pikkukappaleiden (Bériot, Vieuxtemps
jne.) solistina, soitti opiston kvartetissa sekä pääsi
Faltinin johtaman Akateemisen orkesterin konserttimestariksi.
Mutta ylintä solistista tasoa hän ei koskaan saavuttanut.
Sen esti myös paha ramppikuume, jonka vuoksi Janne joutui
esiintymään joskus selin yleisöön! Olennaista
tulevan säveltäjän kannalta toki oli, että
Sibelius tutustui viuluun läpikotaisin ja saattoi kirjoittaa
sille ehkäpä 1900-luvun parhaan viulukonserton.
Musisointi
sisarusten - Linda oli pianisti ja Christian sellisti, joten yhdessä
he muodostivat kotitrion - ja tuttavien kera Hämeenlinnassa
ja kesänviettopaikoissa johti väistämättä
omiin luoviin yrityksiin ja
säveltämiseen ohjelmiston saamiseksi. Varhaisimmat sävellykset
lienevät syntyneet noin 1881 paikkeilla, vaikkei niitä
ole juurikaan säilynyt lukuun ottamatta viululle ja sellolle
sävellettyä teosta Vattendroppar (Vesipisaroita)
(1881?) sekä C-duuri-duoa (Adagio [-Allegro]; 1881-82) kahdelle
viululle.
Varhaiset,
opusnumeroimattomat viuluteokset
Ensimmäiset
teokset viululle ja pianolle syntyvät 1880-luvun puolivälissä,
jokunen jo ennen Helsinkiin siirtymistä 1885. Opiskeluvuosina
Helsingissä, Berliinissä ja Wienissä (1885-91)
Sibelius kirjoitti kaikkiaan noin 40 teosta omalle soittimelleen.
Pikkukappaleiden lisäksi joukkoon kuuluu kaksi sonaattia
ja 2 suitea (sarjaa).
Sonaatti
a-molli (1884) on ensimmäinen varsinainen viulu-piano-teos.
Teoksen arkkitehtuuri on klassinen, vain osien sävellajijärjestys
on omintakeinen: kaksi ensimmäistä osaa ovat a-mollissa,
kolmas, menuettiosa on h-mollissa, ja päätösrondo
on D-duurissa.
Sonaatti
F-duuri (1889). Sävellys on perusopintojaan lopettelevan
nuoren neron ensimmäisiä kypsyysnäyttöjä.
Sonaatti on molempien soittimien kannalta vaativa ja näyttävä
teos. Mielenkiintoista kylläkin, teoksessa on seikkaperäinen
ohjelma, jonka Sibelius paljastaa kirjeessä Pehrille (6.
7. 1889):
"1.
osa 2/4 F-duuri on reipas ja uskalias, sekä myös synkkä
joidenkin loisteliaiden episodien kera; 2. osa a-molli on suomalainen
ja haikea; siinä aito suomalaistyttö itkee a-kielellä;
seuraavaksi muutamat maalaispojat esittävät suomalaista
tanssia ja yrittävät houkutella tyttöä hymyilemään,
mutta tämä laulaa aiempaa syvemmin ja kaihomielisemmin;
3. osa 3/8 F-duuri on raikas ja henkevä sekä haaveileva.
Väkeä on viettämässä juhannusaattoiltaa
niityllä laulamassa ja leikkimässä. Silloin meteori
putoaa heidän joukkoonsa. He hämmästyvät mutta
jatkavat leikkejä, jotka eivät suju kuitenkaan enää
yhtä vapaasti kuin aiemmin, sillä kaikki ovat vakavampia.
Lopuksi tunnelma muuttuu synkän komeaksi (meteori!) ja myös
leikki iloiseksi."
1. osa [Allegro]. Grieg-vaikutteinen sävellajeiltaan ja melodiikaltaan
(triolit). Etenkin pianolle Sibelius kirjoittaa briljantteja murtosointuja
ja oktaaveja. Viuluosuudessa melodisuus ja taiturillisuus yhtyvät
onnistuneesti.
2. osa (Andante). Viulun a-doorista melodiaa säestävät
kantelemaisesti helkähtelevät pianosoinnut. A-duuri-ja
F-duuri-sivujaksot (Più vivo) ovat valoisia tanssirytmissään.
3. osa (Vivace). Masurkkarytminen finaali on leikkisän huoleton
trioleissaan, lukuun ottamatta ohimenevää tummennusta
(meteori).
Sarja
d-molli (1887-88). Kuusiosaisen kokonaisuuden muistettavimmat
osat ovat 3. osa, Andantino, joka on todellinen melodinen helmi,
sekä viulistiselta bravuuriltaan vaikuttava päätösosa
Quasi presto.
Sarja
E-duuri (1888). Toinen sarja on edellistä virtuoosisempi,
Sibeliuksen viulististen haaveiden toteutuma.
1.
osa (Allegro molto moderato). Melodisesti käynnistyvä
osa, jossa on salonkimusiikin makeutta. Sonaattimuotoisen dominanttimodulaation
(H-duuri) sijaan toinen sävellaji on cis-molli ja muodostaa
oman triomaisen alueensa. Kaksoisotteet, arpeggiot ja etenkin
vaativa, osin Bachin sooloviulusonaattien kaltainen quasi adagio
-kadenssi viittaavat jo viulukonserton suuntaan.
2. osa (Allegro molto). Osa on komeaa konserttimusiikkia nopeine
1/16-kulkuineen ja kaksoisoitteineen.
3. osa (Più lento quasi andantino). Osa on raukea hidas
valssi (valse lente), ja osin Valse tristen esiharjoitus.
4. osa (Allegro brillante). Päätösosa on näyttävä
salonki-poloneesi Wieniawskin tyyliin. Murretut oktaavit tuovat
jälleen viulukonserton mieleen.
Helsingin-opintovuosien
viuluteosten joukossa on lukuisia melodisesta lahjakkuudesta todistavia,
ihastuttavia kappaleita: Andante grazioso (1884-85), [Andante
molto, C-duuri] (1886-87) ja Andante cantabile (1887). Muutaman
sooloviuluteoksen joukosta [Étude, D-duuri] (1886) tulee
nopeine asteikkokulkuineen lähimmäksi Paganinin kapriisien
edellyttämää tekniikkaa. En glad musikant
(1924-25) sooloviululle sisältää nuottien yläpuolelle
kirjoitetun runotekstin (Ture Rangström).
Opusnumeroidut
viulusävellykset
Opiskeluvaiheessa
syntyi vain kaksi viuluteosta, joille Sibelius antoi myöhemmin
uudistettuina versioina opusnumeron.
Op.
2, nro 1, Romanssi h-molli (1911). Kappaleen ensiversio
on vuodelta 1888, jolloin sillä ei ollut muuta nimeä
kuin tempomerkinnällinen otsake: Grave. Revisoinnissa Romanssiksi
ristitty kappale ei melodisesti kokenut juurikaan muutoksia, sen
sijaan piano-osuuksissa on pieniä tekstuurieroavaisuuksia.
Viuluosuus viittaa jälleen viulukonserttoon.
Op.
2, nro 2, Epilog (Allegro, 1911). Viulun tremoloille
ja pianon murtosoinnuille alun perin perustunut Perpetuum mobile
(1888) laajeni tuntuvasti revisoinnissa (1911), samalla kun sen
dramaturgia muuttui monipuolisemmaksi, se menetti tremolonsa ja
sai nykyisen nimensä. Tritonukset leimaavat teosta, sillä
myös IV sinfonia syntyi samana vuonna.
On
oikeastaan melko outoa, että Sibelius 'unohti' opiskeluaikojen
jälkeen viulunsa lähes kokonaan pitkäksi aikaan,
yli 20 vuodeksi, ja keskittyi säveltämään
uudelle lempi-instrumentilleen, orkesterille. Sotavuosien (1914-18)
ja sen jälkeisenkin ajan vaikea taloustilanne ajoi hänet
säveltämään 1910-20-luvuilla runsaan pianomusiikkituotannon
lisäksi 29 originaaliteosta viululle ja pianolle (1915-29).
Näiden
joukossa on monia suosittuja encore-numeroita, minkä lisäksi
viuluopukset pitävät sisällään vaikeita
ja arvoituksellisia kappaleita, tonaalista moniselitteisyyttä
ja polyrytmisiä melodioita, jotka vaativat ponnisteluja tullakseen
ymmärretyiksi. On suorastaan käsittämätöntä,
että viulistit, jotka rakastavat Wieniawskin, Sarasaten ja
Kreislerin ihania salonkiteoksia, eivät ole vieläkään
löytäneet Sibeliuksen viululyriikkaa.
Vanhemman polven viulisteista lähinnä Emil Telmányi
piti sitä esillä, mutta nuoremmat viulistit ovat lähes
poikkeuksetta karsastaneet Sibeliusta - konserttoa lukuun ottamatta.
Eräs ongelma lienee siinä, että nuotteja on ollut
vaikea saada, koska painokset ovat useissa tapauksessa olleet
jo kauan lopussa. Sibeliuksen viulumusiikki paljastuu kuitenkin
aina hyvin kirjoitetuksi ja kaikkein standardisimpia ratkaisuita
välttäväksi sekä palkitsevaksi, joten on syytä
odotella buumia senkin suhteen.
Viulisti
Melinda Scott (1998) on jakanut Sibeliuksen viulumusiikin kuuteen
kategoriaan:
1)
"lyyrinen" (siroa melodiikkaa hitaahkossa tempossa)
2) "kansanmusiikkivaikutteinen" (ankara metrisyys, selkeät
ja säännölliset fraasit)
3) "kuvallinen" (luonnon inspiroimia yksilön saamia
vaikutelmia)
4) "klassis-fantasianomainen" (Rondino op. 81, nro 2)
5) "virtuoosiset tanssit" (pyroteknistä bavuuria)
6) "kuviopitoinen/koristeellinen" (allegro-tempot)
Neljä kappaletta viululle (tai sellolle) ja pianolle op.
78 (1915-17)
Nro
1, Impromptu (Commodo, 1915). Jännittävästi
C-duurin ja a-mollin läheisyyttä käyttävä
kappale, jolle vielä fis luo oman lainansa ja värjää
musiikkia C-lyydisen/a-doorisen suuntaan.
Nro
2, Romance (Andante, 1915). On onnellisen melodinen, Sibeliuksen
ehkä lumoavin yksittäinen soitinteos, josta on olemassa
myös yhtä käypäisä sellosovitus. Kappale
on verrattavissa Anton Rubinstein kuuluun Melodiaan F-duurissa
melodisessa täydellisyydessään ja siitä aiheutuneessa
suosiossaan.
Nro
3, Religioso (Sostenuto assai, 1917). Hieman Vitali-tyylinen
barokki-pastishi, jossa on myös lamento-sävyä.
Sopii hyvin myös sellolle.
Nro
4, Rigaudon (Allegretto, 1915). Wieniawski-tyyppinen huoleton
tanssimukaelma, jollaisia monikin (viulisti)säveltäjä,
etenkin Fritz Kreisler, kirjoitti yleisön viihdytykseksi.
Kuusi
kappaletta viululle ja pianolle op. 79 (1915-17)
Nro
1, Souvenir (Tempo Moderato, 1915). Alun dialogin jälkeen
parfymoitu kappale pursuaa menneen ajan salonkien, ehkäpä
pietarilaisten, nostalgista hurmaa. Viulu laulaa sydämen
kyllyydestä raukeana pianon täyteläisten sointujen
säestämänä. Assosioituu myös viulukonserton
hitaaseen osaan.
Nro
2, Tempo di Minuetto (Largamente, 1915). Tuo mieleen Rahmaninovin
preludit tavassa käyttää vanhaa tanssimuotoa: osin
kunnioittaen, osin modernisti dekonstruoiden ja menuetti sähköistäen.
Ei mikään helppo teos runsaine kaksoisäänineen,
juoksutuksineen ja tekstuurin vaihdoksineen.
Nro
3, Danse caractéristique (Lento, 1916). Ei ole mikään
standarditeos moninaisine käänteineen ja teknisine vaatimuksineen
(mm. nopeat kulut, vasemman käden pizzicatot). Alun improvisaation
jälkeen teos vakiinnuttaa venäläisen gopak-tanssin,
joka liukenee taasen improvisaatioksi, minkä jälkeen
sama kuvio toistuu. On harmonisesti vireä sävellys.
Tämä samoin kuin edellinen teoskin vaatii katkelmallisen
ja kontrastoivan etenemisen vuoksi viulistilta täydellistä
tasapainon ja muotoilun tajua.
Nro
4 Sérénade, Nro 5 Tanz-Idylle, Nro
6, Berceuse (Andantino). Osista ehkä kiintoisin on
sarjan päättävä kehtolaulu, joka tuo mieleen
Lisztin maukkaan harmoniakielen.
Sonatiini
E-duuri viululle ja pianolle op. 80 (1915)
Sibeliuksen
ainoa myöhempi moniosainen viuluteos, sonatiini, on onnellisten
lapsuuden muistojen synnyttämä punnittu ja klassistinen
teos: "Uneksinut olevani kaksitoistavuotias ja virtuoosi.
Lapsuuteni taivas ja tähtiä. Paljon tähtiä."
(Päiväkirja 14. 1. 1915).
1.
osa (Lento-Allegro). Lyhyen, terssipitoisen johdannon jälkeen
viulu aloittaa pianojen helkkyvien, tähtimäisesti kimmeltävien
säestyskuvioiden päällä viattoman eloisan
E-duuri-teeman, joka assosioituu samassa sävellajissa olevan
pianosonatiinin tematiikkaan.
2. osa (Andantino). Ilmaisultaan vakavammassa keskiosassa melodinen
huokailu johtaa "elämäntuskan" potemiseen
ja mietiskelyyn, liikkeen keskeytymiseen.
3. osa (Lento-Allegretto). Hidas johdanto valmistaa finaalin pääteeman,
joka on onnellisen tanssillinen. Osa sisältää myös
yllättävää dramatiikkaa, jota tosin huojentaa
pianon iloisesti pilpattava lumitiukusäestys.
Viisi
kappaletta viululle ja pianolle op. 81 (1915-18)
Kyseessä
on ehkä viimeinen "voileipä"-opus viululle,
mutta välttämättömyys kääntyi myös
tässä tapauksessa hyveeksi, sillä kokoelma sisältää
Sibeliuksen eräät parhaat yksittäiset viulukappaleet.
Nro
1, Mazurka (1915). Masurkka saattaa olla hyvinkin Sibeliuksen
paras salonki- tai show-kappale. Mutta helppo se ei ole sisältäessään
laajoja hyppyjä, kaksois- ja sointuotteita, huilusäveliä
ja pizzicatoja. Teos vaatii täydellistä tekniikkaa ja
raffinoitua makua välittyäkseen kaikessa juovuttavuudessaan.
Nro
2, Rondino (Allegretto grazioso; 1917). Tässä
Sibeliuksen hurmaavimpiin kuuluvassa viulukappaleessa on rokokoomaista
siroutta ja ihastuttavuutta, uutta klassisuutta, joka ei synny
yrittämällä, vaan pitkäaikaisesta klassismin
ihanteiden omaksumisesta ja sisäistämisestä.
Nro
3, Valse (Poco con moto; 1917). Valssi oli Sibeliuksen
lempitanssi, jota hän käytti liki 100 sävellyksessään.
Tämä viuluvalssi välttää herkkyydessään
tavanomaisuuden, jo siksikin, että sen d-mollimuunnoksessa
oleva keskivaihe on kekseliäs. Teos tuo mieleen Tšaikovskin
baletit.
Nro
4, Aubade (Andantino con moto; 1918). "Aamulaulun"
alun johdantoakordit voi kuulla serenadin laulajan soittimen viritysmusiikkina.
Liikkuvamman pääjakson asteikkoleikeissä on mozartmaista
keveyttä.
Nro
5, Menuetto (Moderato assai; 1918). On varsinaisen klassisen
tanssin sijaan pikemminkin menuetti-parafraasi tai -invokaatio.
Sibelius ei kohtele vanhoja lajeja yhtä kubistisesti kuin
Stravinsky, mutta tämä menuetti on kaikkea muuta kuin
pastishi, sillä Sibeliuksella tuntuisi olevan pyrkimyksenä
lajitunnusmerkkien häivyttäminen.
Novellette
op. 102 (Allegro; 1922). Melodisesti tuhlaileva kappale, joka
perustuu pitkälle modaaliseen improvisaatioon ja sen mukanaan
tuomaan moniselitteisyyteen. E-keskinen melodia (alussa on e-mollin
etumerkintä) säestyy alapuolisen kvintin a-mollilisäsekstisoinnulla,
joka saa vielä alleen oman d-alakvinttinsä ja sille
rakentuvan D-noonisoinnun; purkaus tapahtuu e-mollisekstisoinnulle.
Melodia virtaa keskivaiheilla ja kappaleen lopussa E-duuriin.
Tämä on eräänlaista pohjoismaista impressionismia
Debussyn Arabeskien tapaan.
Cinq
danses champêtres viululle ja pianolle op. 106 (1924)
Viimeisten
sinfonioiden ja niitä myötäilevien pianokappaleiden
tapaan myös viuluteokset lähestyvät orkestraalista
ilmaisua ja ovat tyylillisesti monikasvoisia. Viidessä maalaistanssissa
ei ole mitään folkloristista tai rustiikkista, ne ovat
jännittäviä uudistuksia sisältäviä
pienoistutkielmia.
Nro
1 (Largamente assai). Kappale tiukkuu "elämän paatoksen"
hengessä arvokkuutta ja suurta ilmaisua, jossa on sekä
pelkistynyttä puhtautta että virtuoosieleitä. Sibeliusta
täyslihaisimmillaan, jota tasapainottavat Vivace-jaksojen
polkkamaiset rytmit.
Nro
2 (Alla polacca). Ei ole mikään perinnepoloneesi, vaan
harmonisesti jännittävä poloneesin etäännys
ja dekonstruktio hieman samaan tapaan kuin Sibeliuksen Häämarssi
orkesterille (1911) on lähinnä lajin parodiaa ja kaukana
sen normaalista funktiosta. Päättyy VII sinfoniasta
tutulla lyydisellä kadenssilla.
Nro
3 (Tempo moderato). Herättää huomiota improvisatorisuudellaan,
monilla kontrastoivilla eleillään sekä täyteläisillä
tekstuureillaan, jossa pianon kaksoisoktaaveilla on tuntuva rooli.
Nro
4 (Tempo di Menuetto). Sibelius elää menuettimukaelmassaan
uutta viulistista löytämiskauttaan, jota leimaa vapautunut
ilmaisu.
Neljä
kappaletta viululle ja pianolle op. 115 (1929)
Sibeliuksen
myöhäisimpien opuksien olemassaoloa ei voi syyttää
enää rahapulasta, sillä säveltäjä
oli tässä vaiheessa jo velaton ja varakas mies. Ja on
vaikea uskoa, että kaksi viimeistä viuluopusta olisi
sepitetty suurta yleisöä silmällä pitäen.
Pikemminkin 1929 julkaistut viuluteokset ovat arvoituksellisia
materiaalikokeiluita Beethovenin myöhäisten bagatellien
tai Lisztin 1880-luvun pianosävellysten tapaan.
Nro
1, Auf der Heide (Andantino). Nummella on rauhallinen maisemakuva,
jossa levitetään ensin e/G- ja sitten a/C-tasoista diatonista
sointu- ja melodiamattoa, kunnes kromaattisesti laskevat soinnut
vievät cumulus-pilvien sekaan, jota harppumaiset murtosoinnut
maalaavat. Lopetus on jykevän soinnullinen.
Nro
2, Ballade (Allegro moderato). Balladi kokeilee jännittävillä
appoggiatura-dissonansseilla, jotka purkaantuvat uusiin dissonansseihin
myöhäisen Lisztin tapaan. E-molli vaihtuu puolivälissä
grandiosomaiseksi E-duuri-Largamenteksi. Teos kertoo arvoituksellisen,
vaikkakin positiivisen päätöksen saavan tarinan.
Nro
3, Humoreske (Tranquillo). Pelkistetty, mutta oudolta vaikuttava
kappale.
Nro
4, Die Glocken (Presto). Kellot on Sibeliuksen säveltaso-organisaatioltaan
rohkeimpia ja vaikeimmin selittyviä kappaleita.Teoksen saltarello-karakteri
on hivenen etäännytetty, mutta lopussa puhkeava "Dies
irae" -aihe vie ajatukset nopsan kalmantanssin ja kuolinkellojen
suuntaan. Kellojakin kuullaan osin yksiäänisessä
pianokudoksessa, mutta alun modaalisesti moniselitteinen e-keskisyys
vaihtuu monta kertaa ennen kuin keskukseksi vakiintuu lopulta
cis. Teos perustuu siten terssipinolle cis-e-gis-h-dis-fis-ais-cis
sävelten kromaattisten muunnosten (eis, g, his, d, fisis,
a, c) kera, joten koko 12-sävelkrooma tulee käytettyä
kappaleen aikana.
Kolme
kappaletta viululle ja pianolle op. 116 (1929)
Viimeisin
viuluopus on yhtä enigmaattinen kuin edeltäjänsäkin.
Nro
1, Scène de danse (Tempo moderato). Oudon tanssin
keskuksena on gis-sävel, mutta olennaisempia ovat irtiotot
siltä, jännittävät lisäsävelharmoniat
ja jotenkin mielipuoliselta tuntuva pianon ostinato-säestys,
joka syntyy siitä, että vasemmassa kädessä
toistuu tritonus ja myös viulu on tritonus-suhteessa pianon
oikean käden kanssa. Kappaleessa esiintyy kvinttialenteisten
septimisointujen paralleelisuutta, ketjuttamista, mikä muistuttaa
tietenkin Debussyn tekniikasta.
Nro
2, Danse caractéristique (Tempo moderato). Luonnetanssi
lähes kumoaa tonaalisen painovoiman. Vaikka kappale on c-keskinen,
bassossa esiintyy lähes pysyvästi sävel b ja sitä
jatkava b-g-ostinato, joka ei toimi kuitenkaan dissonanssin tavoin
vaan omaa melkoisen itsenäisyyden. Perussointu ei ole siten
C-duuriseptimisoinnun sekuntimuoto (septimikäännös)
sen kummemmin kuin oikean käden g-d-g-sävelten kera
g-mollin seksti- tai terssikvinttisointukaan, vaan jotain näiden
väliltä. Aika ajoin bassossa on tritonus c-fis, ja keskijakso
soljuu väliaikaisen es-toonikan ympärillä, joten
teos perustuu akustiselle asteikolle c-d-e-fis-g-a-b-c ja terssipilarille
c-e/es-g-b-d-fis.
Nro 3, Rondeau romantique (Largamente-Tempo commodo). Muita
sovinnollisempi ja lempeämpi päätösosa tarjoaa
perusdiatonisuuden lisäksi eri rooleissa esiintyvän
tritonuksen lisämausteenaan.