Sibeliuksen kansainvälinen läpimurto tapahtui Pohjoismaissa, Saksassa ja Britanniassa aivan 1900-luvun alussa. Pian kävi kuitenkin selväksi, että läpimurto Saksassa ei ollut lopullinen. 1900-luvun edetessä vahvimmiksi tukialueiksi muodostuivat Pohjoismaiden ja Britannian lisäksi Yhdysvallat ja Japani. Tämä heijastuu Sibelius-kirjoituksissa. Englantilainen Cecil Gray nosti Sibeliuksen suurimmaksi sinfonikoksi sitten Beethovenin Sibelius-kirjassaan 1931. New York Timesin pitkäaikainen musiikkikriitikko Olin Downes piti Sibeliusta aikansa säveltäjien ehdottomana ykkösenä, jonka musiikissa oli ”ihmissielun ylevyyttä, jota ei mikään voi tappaa ja joka ei siis milloinkaan kuole”. Vuonna 1935 yhdysvaltalaiset radionkuuntelijat äänestivät Sibeliuksen suosituimmaksi säveltäjäksi New Yorkin filharmonikkojen radiokonserttikyselyssä. Hän voitti esimerkiksi Beethovenin ja Ravelin.

Sibeliuksen suosio herätti voimakkaan vastareaktion 1930-luvulta lähtien. Osasyy johtui Sibeliuksen ”apostoleista” kuten Olin Downesista. Sibeliusta ylistäessään hän samalla solvasi muita aikalaissäveltäjiä, kuten Schönbergiä ja Stravinskya.
Kun Sibeliukselta muutamia sävellystunteja saanut Bengt von Törne vielä kehui ihannettaan ja vähätteli Mahleria ja Debussya Sibelius: a close up –teoksessaan 1937, oli muutamien vaikutusvaltaisten kirjoittajien mitta täynnä. Sibeliuksesta tuli 1930-luvulta lähtien musiikkipoliittisten kiistojen kohde.

Saksalainen sosiologi Theodor W. Adorno tyrmäsi von Törnen kehut vuonna 1938. Hänestä oli käsittämätöntä, että von Törne piti Sibeliusta suurempana säveltäjänä kuin Gustav Mahleria ja Arnold Schönbergiä. Mielipiteensä hän julkaisi Zeitschrift für Sozialforschung-lehden Besprechung-palstalla. Lehti oli Frankfurtissa 1924 perustetun Institut für Sozialforschungin julkaisu. Sibelius oli Adornolle "töhertäjä" ja "niiden amatöörien tasoa, jotka pelkäävät mennä sävellysoppiin".

"Jos Sibelius on hyvä, niin musiikin historiallisesti pätevät mittapuut Bachista Schönbergiin on aseteltava uudelleen", Adorno kirjoitti.

Hän yhdisti sivulauseessa jopa Sibeliuksen musiikin ”luontoyhteyksien” ihailijat natsien omimaan ”veri ja maaperä” –ajatteluun – epäilemättä siksi, että Sibeliuksen suosio oli 1930-luvulla nousussa Britannian ja Yhdysvaltojen lisäksi myös Hitlerin johtamassa Saksassa.

Artikkeli olisi unohtunut, ellei Adorno olisi noussut valtavaan maineeseen 1960-luvulla yhtenä "Frankfurtin koulukunnan" suuruuksista. Tunnettu sosiologi ja merkittävä kulttuurivaikuttaja palasi Sibeliukseen luennoillaan Darmstadtin nykymusiikkikursseilla "vaarallisena esimerkkinä" ja valitsi kirjoituksen uudella otsikolla Glosse über Sibelius (Reunahuomautus Sibeliuksesta) kokoelmaansa Impromptus vielä vuonna 1968.

Adorno sai vaikutusvaltaisia seuraajia Sibelius-vihassaan. Downesin vastapeluri, yhdysvaltalainen kriitikko ja säveltäjä Virgil Thomson puolusti eurooppalaisia modernisteja ja liittyi Sibeliuksen vastustajiin. René Leibowitz Ranskassa kutsui Adornoa mukailevassa esseessään Sibeliusta ”maailman huonoimmaksi säveltäjäksi” säveltäjän 90-vuotisjuhlien aikaan 1955.
Kirjoitukset vaikuttivat kokonaiseen kriitikkojen sukupolveen saksankielisissä maissa ja Ranskassa, joissa Sibeliuksen musiikin esittäminen vähenikin toisen maailmansodan jälkeen. Sibeliuksen synniksi nähtiin se, että hän oli 1950-luvun lopulle asti tonaalisen, konservatiiviseksi tuomitun musiikin elävä muistomerkki, joka ei ollut siirtynyt oikeaksi tieksi nähtyyn 12-säveltekniikkaan ja myöhemmin sarjallisuuteen.
Kukaan Sibeliuksen vastustajista ei tässä vaiheessa huomannut tutkia sävellysten valmistumisvuosia: neljäs sinfonia oli hyvinkin moderni 1911. Seitsemäs sinfonia sekä Tapiola olivat muotoajattelultaan täysin vallankumouksellisia 1920-luvulla.

Väärinymmärryksiin perustunut vastareaktio ei latistanut Sibeliuksen suosiota Britanniassa ja Pohjoismaissa, eikä se estänyt esimerkiksi Herbert von Karajania ja Lorin Maazelia esittämästä suomalaissäveltäjää toisen maailmansodan jälkeenkin myös Saksassa ja Itävallassa. 1980-luvun loppupuolella alkoi Sibeliuksen musiikin uusi nousu, kun nimekkäät kapellimestarit Simon Rattlesta alkaen levyttivät Sibeliusta kehutuin tuloksin.

Sibelius on musiikkipoliittisena lyömäaseena edelleen käytössä. Lahden Sibeliustalon johtaja Antti Vihinen torjui Adornon teesit väitöskirjassaan vuonna 2000 käymällä rajuun vastahyökkäykseen: "Adornon teoriat osoittautuvat postkolonialistisen teorian kautta tarkasteltuina nationalistisiksi, sovinistisiksi ja jopa rasistisiksi", Vihinen jyrisi. Saksalainen Ruth-Maria Gleissner puolestaan purki Sibeliuksen politisointia Saksassa omassa väitöskirjassaan maltillisemmin vuonna 2001.

Useimmat sibeliaanit ovatkin omaksuneet kannan, jonka mukaan Sibeliusta ei tule nostaa solvaamalla muita säveltäjiä. Musiikinhistoriassa on tärkeä paikkansa niin Sibeliukselle kuin Mahlerille ja toiselle wieniläiselle koulukunnalle eli Arnold Schönbergille, Anton Webernille ja Alban Bergille. Näillä linjoilla Adornon teesejä ovat torjuneet esimerkiksi Glenda D. Gossin toimittaman Sibelius Companioniin (Greenwood Press 1996) kirjoittaneet tutkijat ja Cambridge University Pressin julkaiseman Sibelius Studiesin (2001) kirjoittajat. Timothy Jackson ja Veijo Murtomäki huomauttavat jälkimmäisen teoksen esipuheessa, että nykyiset Schenker-analyysiin perehtyneet tutkijat ovat omineet Sibeliuksen lempikohteekseen juuri siksi, että hänen musiikkinsa orgaaninen ja sinfoninen logiikka on niin kiitollista analysoitavaa. Hänen musiikissaan ihaillaan nyt juuri niitä asioita, joita Adorno ei suostunut havaitsemaan.

2000-luvun alussa Sibeliuksen suosio ja arvostus ovat jälleen yhtä suuria kuin 1930-luvulla. Kun Radion sinfoniaorkesteri esitti Jukka-Pekka Sarasteen johdolla säveltäjän sinfoniat Wienin Konzerthausissa keväällä 2002, konsertit myytiin loppuun ja kriitikot olivat yksimielisiä säveltäjän arvosta myös tässä ehkä viimeisessä Sibeliuksen torjuneessa klassisen musiikin suurkaupungissa. ”Sibelius oli moderni säveltäjä jännittävällä tavalla”, kirjoitti Peter Vujica Der Standardissa. Wiener Zeitung kutsui otsikossaan Sibeliusta ”modernin merkkipaaluksi”.