Sibeliuksen
kansainvälinen läpimurto tapahtui Pohjoismaissa, Saksassa
ja Britanniassa aivan 1900-luvun alussa. Pian kävi kuitenkin
selväksi, että läpimurto Saksassa ei ollut lopullinen.
1900-luvun edetessä vahvimmiksi tukialueiksi muodostuivat
Pohjoismaiden ja Britannian lisäksi Yhdysvallat ja Japani.
Tämä heijastuu Sibelius-kirjoituksissa. Englantilainen
Cecil Gray nosti Sibeliuksen suurimmaksi sinfonikoksi sitten Beethovenin
Sibelius-kirjassaan 1931. New York Timesin pitkäaikainen
musiikkikriitikko Olin Downes piti Sibeliusta aikansa säveltäjien
ehdottomana ykkösenä, jonka musiikissa oli ihmissielun
ylevyyttä, jota ei mikään voi tappaa ja joka ei
siis milloinkaan kuole. Vuonna 1935 yhdysvaltalaiset radionkuuntelijat
äänestivät Sibeliuksen suosituimmaksi säveltäjäksi
New Yorkin filharmonikkojen radiokonserttikyselyssä. Hän
voitti esimerkiksi Beethovenin ja Ravelin.
Sibeliuksen
suosio herätti voimakkaan vastareaktion 1930-luvulta lähtien.
Osasyy johtui Sibeliuksen apostoleista kuten Olin
Downesista. Sibeliusta ylistäessään hän samalla
solvasi muita aikalaissäveltäjiä, kuten Schönbergiä
ja Stravinskya.
Kun Sibeliukselta muutamia sävellystunteja saanut Bengt von
Törne vielä kehui ihannettaan ja vähätteli
Mahleria ja Debussya Sibelius: a close up teoksessaan
1937, oli muutamien vaikutusvaltaisten kirjoittajien mitta täynnä.
Sibeliuksesta tuli 1930-luvulta lähtien musiikkipoliittisten
kiistojen kohde.
Saksalainen
sosiologi Theodor W. Adorno tyrmäsi von Törnen kehut
vuonna 1938. Hänestä oli käsittämätöntä,
että von Törne piti Sibeliusta suurempana säveltäjänä
kuin Gustav Mahleria ja Arnold Schönbergiä. Mielipiteensä
hän julkaisi Zeitschrift für Sozialforschung-lehden
Besprechung-palstalla. Lehti oli Frankfurtissa 1924 perustetun
Institut für Sozialforschungin julkaisu. Sibelius oli Adornolle
"töhertäjä" ja "niiden amatöörien
tasoa, jotka pelkäävät mennä sävellysoppiin".
"Jos
Sibelius on hyvä, niin musiikin historiallisesti pätevät
mittapuut Bachista Schönbergiin on aseteltava uudelleen",
Adorno kirjoitti.
Hän
yhdisti sivulauseessa jopa Sibeliuksen musiikin luontoyhteyksien
ihailijat natsien omimaan veri ja maaperä ajatteluun
epäilemättä siksi, että Sibeliuksen
suosio oli 1930-luvulla nousussa Britannian ja Yhdysvaltojen lisäksi
myös Hitlerin johtamassa Saksassa.
Artikkeli
olisi unohtunut, ellei Adorno olisi noussut valtavaan maineeseen
1960-luvulla yhtenä "Frankfurtin koulukunnan" suuruuksista.
Tunnettu sosiologi ja merkittävä kulttuurivaikuttaja
palasi Sibeliukseen luennoillaan Darmstadtin nykymusiikkikursseilla
"vaarallisena esimerkkinä" ja valitsi kirjoituksen
uudella otsikolla Glosse über Sibelius (Reunahuomautus
Sibeliuksesta) kokoelmaansa Impromptus vielä vuonna
1968.
Adorno
sai vaikutusvaltaisia seuraajia Sibelius-vihassaan. Downesin vastapeluri,
yhdysvaltalainen kriitikko ja säveltäjä Virgil
Thomson puolusti eurooppalaisia modernisteja ja liittyi Sibeliuksen
vastustajiin. René Leibowitz Ranskassa kutsui Adornoa mukailevassa
esseessään Sibeliusta maailman huonoimmaksi säveltäjäksi
säveltäjän 90-vuotisjuhlien aikaan 1955.
Kirjoitukset vaikuttivat kokonaiseen kriitikkojen sukupolveen
saksankielisissä maissa ja Ranskassa, joissa Sibeliuksen
musiikin esittäminen vähenikin toisen maailmansodan
jälkeen. Sibeliuksen synniksi nähtiin se, että
hän oli 1950-luvun lopulle asti tonaalisen, konservatiiviseksi
tuomitun musiikin elävä muistomerkki, joka ei ollut
siirtynyt oikeaksi tieksi nähtyyn 12-säveltekniikkaan
ja myöhemmin sarjallisuuteen.
Kukaan Sibeliuksen vastustajista ei tässä vaiheessa
huomannut tutkia sävellysten valmistumisvuosia: neljäs
sinfonia oli hyvinkin moderni 1911. Seitsemäs sinfonia sekä
Tapiola olivat muotoajattelultaan täysin vallankumouksellisia
1920-luvulla.
Väärinymmärryksiin
perustunut vastareaktio ei latistanut Sibeliuksen suosiota Britanniassa
ja Pohjoismaissa, eikä se estänyt esimerkiksi Herbert
von Karajania ja Lorin Maazelia esittämästä suomalaissäveltäjää
toisen maailmansodan jälkeenkin myös Saksassa ja Itävallassa.
1980-luvun loppupuolella alkoi Sibeliuksen musiikin uusi nousu,
kun nimekkäät kapellimestarit Simon Rattlesta alkaen
levyttivät Sibeliusta kehutuin tuloksin.
Sibelius
on musiikkipoliittisena lyömäaseena edelleen käytössä.
Lahden Sibeliustalon johtaja Antti Vihinen torjui Adornon teesit
väitöskirjassaan vuonna 2000 käymällä
rajuun vastahyökkäykseen: "Adornon teoriat osoittautuvat
postkolonialistisen teorian kautta tarkasteltuina nationalistisiksi,
sovinistisiksi ja jopa rasistisiksi", Vihinen jyrisi. Saksalainen
Ruth-Maria Gleissner puolestaan purki Sibeliuksen politisointia
Saksassa omassa väitöskirjassaan maltillisemmin vuonna
2001.
Useimmat
sibeliaanit ovatkin omaksuneet kannan, jonka mukaan Sibeliusta
ei tule nostaa solvaamalla muita säveltäjiä. Musiikinhistoriassa
on tärkeä paikkansa niin Sibeliukselle kuin Mahlerille
ja toiselle wieniläiselle koulukunnalle eli Arnold Schönbergille,
Anton Webernille ja Alban Bergille. Näillä linjoilla
Adornon teesejä ovat torjuneet esimerkiksi Glenda D. Gossin
toimittaman Sibelius Companioniin (Greenwood Press 1996)
kirjoittaneet tutkijat ja Cambridge University Pressin julkaiseman
Sibelius Studiesin (2001) kirjoittajat. Timothy Jackson
ja Veijo Murtomäki huomauttavat jälkimmäisen teoksen
esipuheessa, että nykyiset Schenker-analyysiin perehtyneet
tutkijat ovat omineet Sibeliuksen lempikohteekseen juuri siksi,
että hänen musiikkinsa orgaaninen ja sinfoninen logiikka
on niin kiitollista analysoitavaa. Hänen musiikissaan ihaillaan
nyt juuri niitä asioita, joita Adorno ei suostunut havaitsemaan.
2000-luvun
alussa Sibeliuksen suosio ja arvostus ovat jälleen yhtä
suuria kuin 1930-luvulla. Kun Radion sinfoniaorkesteri esitti
Jukka-Pekka Sarasteen johdolla säveltäjän sinfoniat
Wienin Konzerthausissa keväällä 2002, konsertit
myytiin loppuun ja kriitikot olivat yksimielisiä säveltäjän
arvosta myös tässä ehkä viimeisessä Sibeliuksen
torjuneessa klassisen musiikin suurkaupungissa. Sibelius
oli moderni säveltäjä jännittävällä
tavalla, kirjoitti Peter Vujica Der Standardissa. Wiener
Zeitung kutsui otsikossaan Sibeliusta modernin merkkipaaluksi.