Sibelius on 2000-luvun alussa hyvinkin ajankohtainen säveltäjä. 1990-luvun puolivälin jälkeen hänen sinfonioitaan on esitetty täydellisinä konserttisarjoina mm. Lontoossa (Göteborgin sinfonikot ja Neeme Järvi sekä Lontoon sinfoniaorkesteri ja Sir Colin Davis), Helsingissä (Euroopan kamariorkesteri ja Paavo Berglund sekä Lahden kaupunginorkesteri ja Osmo Vänskä), Tokiossa ja Lahdessa (Lahti ja Vänskä), Berliinissä (Deutsches Symphonie-Orchester ja Vladimir Ashkenazy) sekä Wienissä (Radion sinfoniaorkesteri ja Jukka-Pekka Saraste).

Sibeliusta levytetään jatkuvasti paljon. Varhaisten mestarien, kuten Robert Kajanuksen, Thomas Beechamin, Serge Koussevitzkyn ja Herbert von Karajanin levytysten jälkeen on siirrytty yhä useammin yhden kapellimestarin ja kokoonpanon tekemiin sinfonioiden kokonaislevytyksiin, muita teoksia unohtamatta. 1900-luvun lopulla sinfonioiden kokonaislevytyksiä oli jo kolmasti johtanut Paavo Berglund, ja kahteen kokonaislevytykseen olivat ehtineet Lorin Maazel, Sir Colin Davis ja Jukka-Pekka Saraste. Kertaalleen sinfoniat kokonaisuudessaan ovat levyttäneet esimerkiksi Osmo Vänskä, Leif Segerstam, Vladimir Ashkenazy ja Neeme Järvi. 2000-luvun alussa Sakari Oramo oli ehtinyt aloittaa ensimmäisen syklinsä ja Leif Segerstam valmisteli toista.

Sibelius ei perustanut varsinaista koulukuntaa, vaikka hänen oppilaansa Leevi Madetoja ja Toivo Kuula menestyivätkin Suomessa ja vaikka hän vaikutti voimakkaasti muutamaan brittiläiseen ja amerikkalaiseen säveltäjään, kuten Arnold Baxiin, Ralph Vaughan Williamsiin ja Samuel Barberiin.
Sibeliuksen ”sinfonisuuden” ja sävellyksen orgaanisen kasvun ihanne tarttuivat Suomessa hyvin erilaisina sovelluksina Aulis Salliseen, Einar Englundiin ja Joonas Kokkoseen.

Uudempina käänteinä voidaan nähdä Sibeliuksen seitsemännen sinfonian vaikutus ranskalaisen spektrimusiikin tekijöihin kuten Tristan Murailiin ja Gerard Griseyhyn, Sibeliuksen vaikutus minimalismiin, kuten häntä avoimesti lainanneeseen Philip Glassiin sekä jälkisarjallisiin modernisteihin, kuten suomalaiseen Magnus Lindbergiin. Sibelius-faneiksi ovat tunnustautuneet myös yhdysvaltalainen, minimalismia ja modernismia yhdistävä John Adams ja useat brittisäveltäjät, kuten Thomas Adès ja Julian Anderson. Sibelius on säveltäjien hyödyntämänä vaikuttajana 2000-luvulla keskeisempi kuin koskaan.

Nykysäveltäjiä kiinnostavat Sibeliuksen muotoajattelu, hänen tapansa manipuloida musiikillista aikaa, hänen aikaisemmin vähemmälle huomiolle jäänyt väriajattelunsa, tapa limittää tekstuureja ja tehdä ikään kuin ”vihreän liikkeen musiikkia”, jossa musiikillisen aineksen synty, versominen ja monipuolistuminen on verrattavissa luonnon omaan orgaanisen kasvuprosessiin.

Sibeliuksen mestariteokset haastavat perinteisen muotoajattelun moniselitteisyydellään ja tavalla, jossa musiikillinen sisältö lopulta määrittää muodon.