Jean Sibelius tuntuu olleen kasvattajana hämmästyttävän hyvä. Lukuisissa haastatteluissa ja muistiinpanoissa tyttäret mainitsivat isänsä turvalliseksi, leikilliseksi, ymmärtäväiseksi ja rakastavaksi hahmoksi, joka kasvatuksessaan korosti ennen kaikkea rehellisyyden merkitystä.

Vanhimmalle tyttärelle Evalle hän tuntuu olleen aluksi ankarin. Kun Eva harjoitteli pianonsoittoa ja halusi esittää isällensä mallikelpoisesti opetellun sävellyksen, Sibelius sanoi vain: "Nyt olet vasta valmis aloittamaan vakavan musiikin opiskelun."

Isä ei muutenkaan pystynyt tukemaan tytärten musiikkiharrastusta täysipainoisesti. Hän kyllä vaati, että tytöt opiskelevat pianonsoittoa ja Margareta sai opiskella myös viulunsoittoa, mutta harjoitella sai vain silloin, kun se ei häirinnyt isän sävellystyötä. Sävellystyöhön säveltäjä ei osannut kannustaa. Kun Katarina-tytär teki pienen sävellyksen, isä pilasi kaiken korjailemalla sitä ilman tytön lupaa. Katarina päätteli, että työ ei ole enää hänen - ja menetti mielenkiinnon sävellysten tekoon.

Ymmärtäväisyydestä tyttärillä oli monia esimerkkejä. "Papalle voi sanoa mielipiteensä kaikesta", Ruth kertoi. "Hän oli se, jolle menin kertomaan elämäni vaikeudet. Häneltä sain aina ymmärtämystä. Hän saattoi suuttua meille aivan silmittömästi, jos olimme hänen mielestään käyttäytyneet raukkamaisesti. Mutta jos teimme jotakin väärin, hän kyllä ymmärsi, että ihminen voi erehtyä. Jos jokin painoi meidän mieltämme, hän kuunteli ja auttoi. Kyllähän äitikin ymmärsi, mutta minusta tuntuu, ettei hän itse varmaan koskaan erehtynyt. Hän oli hyvin voimakas luonteeltaan eivätkä sellaiset ihmiset aina oikein ymmärrä toisia, heikkoja."

Tytärten pelkotiloja isä pystyi tyynnyttelemään suvereenisti. Kun Heidi-tytär alkoi ajatella avaruuden äärettömyyttä ja pelästyi, isä lohdutti kertomalla, että avaruus loppuu seinään, jonka takana pappa istuu ja polttaa sikaria! Myös Katarina totesi isän tuoneen turvallisen olon. "Kun isä oli kotona, hän täytti koko talon. Siellä vallitsi jollain lailla erittäin turvallinen ja miellyttävä ilmapiiri. Kun hän oli poissa, me lapset saimme olla tavallaan vapaampia, saimme soittaa ja laulaa. Mutta oli tyhjyys. Hänen persoonallisuutensa säteili joka paikkaan ja hirveän turvallinen hän oli."

Säveltäjällä oli psykologistakin silmää. Kun syyspäivän ankeus masensi tyttöjä, isä haki pihalta kukon sisälle ja sai lapset kiljumaan innosta hämmentyneen eläimen touhuja seuratessa. Isä kertoi myös hauskoja ja jännittäviä tarinoita. Improvisoidut iltasadut jatkuivat päättymättömänä tarinana illasta toiseen, päähenkilöinä neuvokkaat Aino ja Armas.

Tytärten rankaisu vaihteli rikkomuksen mukaan. Kun Ruth juoksutti palvelijaa turhaan, isä sulki hänet koko päiväksi työhuoneen taakse lukemaan Topeliuksen satuja. "Minä tunsin itseni ennestäänkin saastaiseksi ja huonoksi ihmiseksi, ja hän toi minun seurakseni kaikki Topeliuksen ihanteelliset ihmiset. Ne kiltit lapset harmittivat minua niin, että olisin voinut repiä kirjat rikki.
Sen jälkeen en ole Topeliusta sietänyt enkä oikein siedä vieläkään", Ruth kertoi muistelmissaan.

Ruumiillinen kuritus oli vielä maan tapa, mutta säveltäjä turvautui siihen harvoin. Esimerkiksi tytöistä vilkkain ja itsepäisin eli Katarina muisteli saaneensa vain kerran vitsaa.

"Isä antoi. Se tapahtui yläkerran työhuoneessa viivottimella varsin kevyesti. Mutta noloa se oli. Rankaisumenetelmät olivat enimmäkseen äidin harteilla. Portaiden alla, ruokasalista johtavien, oli äidin vaatekaappi, garderobi. Jos oli tuhma, niin pantiin garderobiin ja ovi kiinni. Oli aivan pimeätä. Sitä ajatteli, että tänne minä sitten kuolen ja sitten ne avaavat oven ja sanovat: "Voi pientä raukkaa." Äiti kävi kysymässä: ’Oletko kiltti jo?’ ’En.’ Ja vielä: ’Oletko kiltti?’ ’Juu.’ Sitten ovi avattiin. Tällaisia rangaistusmenetelmiä pidetään nykyisin pahana. Lapset saavat traumoja ja muuta. En minä ainakaan minkäänlaisia traumoja saanut ja suunnilleen samaan tapaan kasvatin omat lapsenikin", Katarina muisteli.

Aina isä ei ehtinyt rankaista tyttäriään, sillä he ehtivät itse ensin. Kun oikeudentuntoinen Katarina oli leikkinyt yöhön asti naapurin lasten kanssa ilman lupaa, säveltäjä ei sanonut mitään ja tytär lähti itseään rangaistakseen aamulla rikkaruohojen kitkentään. Isä vapautti tytön rangaistuksesta heti kun huomasi asian.

Tytöt oppivatkin taktikoiksi. Jos pahaa oli tehty, oli paras puhua isälle eikä äidille. "Äiti saattoi olla aika kiivas, saattoi sanoa aika kovia sanoja. Isä ei sanonut koskaan. Hän koetti aina ymmärtää. Hän oli aina hyvin rauhallinen meitä lapsia kohtaan", Katarina kertoi.

Vanhimpien tytärten tullessa flirttailuikään säveltäjä jatkoi vapaamielistä linjaansa.

"Oikein nyt jälkeenpäin ihmettelen, miten vapaamielinen isä hän meille oli", Eva muisteli myöhemmin. "Miten paljon hauskaa meille järjestettiin. Kotitanssiaisia, rekiretkiä, näytelmäkappaleita ja paljon muuta. Ja isäkin soitti meille tanssimusiikkia. Kyllähän meillä oli harvinaisen hauska ja onnellinen lapsuus ja nuoruus, se täytyy myöntää."

"Yleisesti ottaen voisi kait sanoa, että isä toimi kasvattajana oman auktoriteettinsa voimalla", Katarina Ilves arvioi. "Kovin paljoa hänen ei tarvinnut puuttua asioihin, mutta toisaalta on sanottava, että hän oli tavattoman lapsirakas ja vietti aina aikaansa meidän kanssamme leikkien silloin kuin vain töiltään ennätti."

Nuorimmista lapsista Margareta syntyi 1908 ja Heidi 1911. Heidän muistikuvansa ovat osin samankaltaisia kuin vanhemmilla sisaruksilla.

"Muistan aina sen turvallisuuden tunteen, mikä valtasi kun istui hänen sylissään. Meillä lapsilla oli aina hänestä voimakas tuntuma. Sitä ei usko, mutta jotenkin sitä aina tiesi, vaistosi, onko hän kotona vai jossain muualla, vaikkei häntä nähnytkään", Margareta muisteli. Toisaalta nuorimmat tyttäret olivat enemmän yksin. Isä ehti Margaretan mukaan omistautua perheelleen "lähinnä aterioilla". "Hän oli hyvin paljon omissa oloissaan. Äiti taas puuhasi puutarhassa."

"Pappa ja mamma olivat kultaisia ja uhrasivat minulle näin jäljestäpäin ajateltuna tavattoman paljon aikaa", Heidi puolestaan kertoi. "Luulen, että nuorimmaisena sain osakseni hemmottelua, jota ehkä vanhemmat sisaret eivät saaneet."

Jean Sibelius istutti joitakin kasvatusperiaatteitaan myös lastenlapsiinsa ja ehti tutustua moneen lastenlastenlapseensakin. Tärkeitä asioita näyttävät olleen pyrkimys ehdottomaan rehellisyyteen ja toisaalta huomaavaisuus ja suvaitsevaisuus.