HAKU

 


1915-1918: Sodan vankina

Maaliskuussa 1915 Sibelius pystyi matkustamaan Göteborgiin sodasta huolimatta. Aallottaret avautui heti yleisölle, vaikka neljäs sinfonia herättikin vielä ihmetystä. ”Ensimmäisessä konsertissa olin hermostunut. Toisen johdin loistavasti”, Sibelius totesi. Tämän jälkeen sota ja rahahuolet pakottivat Sibeliuksen pysymään kotimaassa masentavan pitkään.

Helsingissä Sibelius sai kuin korvaukseksi fantastisen vastaanoton viidennen sinfonian kantaesityksessä 50-vuotispäivillään joulukuun alussa Helsingissä. A. O. Väisänen istui orkesterissa rivimuusikkona ja ihasteli säveltäjän ammattitaitoa kapellimestarina:

”Hänen katseensa leimusi, hänen voimakkaat kätensä valtasivat orkesterin, joka oli nöyränä suuren ohjaajan edessä. Hän ei johtanut soittajia monisanaisilla määräyksillään. Jylhäsointisella äänellään hän hieman katkonaisesti lausui ohjeitaan. Muistan elävästi, kuinka hän erästä torvensoittajaa useampaan kertaan kehotti: tuo kohta on soitettava jalosti, ei sotilaallisesti vaan, ymmärrättekö, jalosti. Tämä käsky avasi soittajille tietä Sibeliuksen sävelaihemaailman sisäiseen ymmärtämiseen.”

Itse konsertti oli jättimäinen menestys. ”Ihmisiä oli niin paljon kuin suinkin vaan mahtui saliin, siis noin 700 henkeä. Monethan olivat saaneet seistä pilettiluukkujen edessä köössä [jonossa] koko yön ja melkoisen osan päivästäkin, kuitenkaan saamatta mitään… Pappa sai konsertin väliajalla ja lopussa yhteensä 25 seppelettä ja 12 kukkalaitetta ja ihmiset seisoivat aplodeeratessaan ja suorastaan ulvoivat”, säveltäjän tytär Katarina kirjoitti.

Osa orkesterimuusikoista pitivät kuitenkin enemmän ammattikapellimestareista. ”Näki selvästi, että johtaminen oli Sibeliukselle vieras ala, sillä hän oli usein tavattoman hermostunut ja päpätti harjoituksissa paljon enemmän kuin olisi ollut tarpeen”, oboisti Kalle Kihl naljaili vuosikymmeniä myöhemmin.

Seuraavana vuonna Sibelius selitti orkesterijohtamisen saloja nuorelle Bengt von Törnelle, joka opiskeli hetken sävellystä idolinsa johdolla. ”Niin kauan kuin johtajalla on silmiensä edessä esittämänsä teoksen rakenteellinen kokonaisuus, hän ei koskaan kadota suhteellisuuden tajuaan eikä tule antaneeksi liian suurta merkitystä jollekin yksityiskohdalle, niin kaunis kuin se sinänsä olisikin. Sitten kun tämä perusajatus on selvä, voi tarkkaavaisuus keskittyä eri episodeihin, eepillisiin, lyyrillisiin ja draamallisiin yhtenäisyyttä uhraamatta”, von Törne kertoi Sibeliuksen sanoneen. Von Törnen mukaan Sibelius vihasi liioittelua tulkinnoissa.

Pian Sibelius johti jälleen Helsingissä. Erik Furuhjelm oli innoissaan. ”Jean Sibelius on aivan erinomainen kapellimestari: hän toimii innoittuneesti ja taitavasti konserttilavalla ja instruktiivisesti harjoitussalissa. On suuri ilo nähdä hänen harjoittavan luomuksiaan. Hänellä on tapana tehdä sattuvia ja opettavaisia huomautuksia, ja hänellä on erinomainen kyky loihtia esitykseen kulttuuria ja noblessia.” Hufvudstadsbladetin Bis moitiskeli kuitenkin säveltäjää kapellimestarina.

Seuraavina vuosina Sibelius joutui tyytymään harvahkoihin esiintymisiin. Hän johti joulukuussa 1916 viidennen sinfoniansa uusitun version, mutta ei ollut siihenkään tyytyväinen. Paini sinfonian kanssa jatkui vielä yli kahden vuoden ajan.

Tilanne parani vasta keväällä 1918, jolloin Suomi oli itsenäistynyt Venäjän vallasta ja kärsinyt muutaman kuukauden mittaisesta verisestä sisällissodasta. Sibelius sävelsi sodan kynnyksellä kuuluisan Jääkärimarssinsa ja johti sen esimerkiksi 20. huhtikuuta valkoisen armeijan saksalaisten liittolaisten kunniaksi pidetyssä konsertissa. Tämä esiintyminen sinetöi säveltäjän kohtalon porvarillisen Suomen isänmaallisena symbolina. Sibelius nousi kritiikin yläpuolelle kotimaassaan: joka pilkkasi häntä, pilkkasi nyt myös nuorta tasavaltaa.

Sibelius palautteli mieleensä kapellimestaritaitojaan johtamalla esimerkiksi toukokuussa 1918 Aallottaret ja toisen sinfonian Helsingissä. Jotain oli kuitenkin muuttunut. Säveltäjä maisteli jälleen sekä ennen että jälkeen konserttien.