Maaliskuussa 1915 Sibelius pystyi matkustamaan Göteborgiin
sodasta huolimatta. Aallottaret avautui heti yleisölle,
vaikka neljäs sinfonia herättikin vielä ihmetystä.
”Ensimmäisessä konsertissa olin hermostunut. Toisen
johdin loistavasti”, Sibelius totesi. Tämän jälkeen
sota ja rahahuolet pakottivat Sibeliuksen pysymään kotimaassa
masentavan pitkään.
Helsingissä
Sibelius sai kuin korvaukseksi fantastisen vastaanoton viidennen
sinfonian kantaesityksessä 50-vuotispäivillään
joulukuun alussa Helsingissä. A. O. Väisänen istui
orkesterissa rivimuusikkona ja ihasteli säveltäjän
ammattitaitoa kapellimestarina:
”Hänen
katseensa leimusi, hänen voimakkaat kätensä valtasivat
orkesterin, joka oli nöyränä suuren ohjaajan edessä.
Hän ei johtanut soittajia monisanaisilla määräyksillään.
Jylhäsointisella äänellään hän hieman
katkonaisesti lausui ohjeitaan. Muistan elävästi, kuinka
hän erästä torvensoittajaa useampaan kertaan kehotti:
tuo kohta on soitettava jalosti, ei sotilaallisesti vaan, ymmärrättekö,
jalosti. Tämä käsky avasi soittajille tietä
Sibeliuksen sävelaihemaailman sisäiseen ymmärtämiseen.”
Itse
konsertti oli jättimäinen menestys. ”Ihmisiä
oli niin paljon kuin suinkin vaan mahtui saliin, siis noin 700
henkeä. Monethan olivat saaneet seistä pilettiluukkujen
edessä köössä [jonossa] koko yön ja melkoisen
osan päivästäkin, kuitenkaan saamatta mitään…
Pappa sai konsertin väliajalla ja lopussa yhteensä 25
seppelettä ja 12 kukkalaitetta ja ihmiset seisoivat aplodeeratessaan
ja suorastaan ulvoivat”, säveltäjän tytär
Katarina kirjoitti.
Osa
orkesterimuusikoista pitivät kuitenkin enemmän ammattikapellimestareista.
”Näki selvästi, että johtaminen oli Sibeliukselle
vieras ala, sillä hän oli usein tavattoman hermostunut
ja päpätti harjoituksissa paljon enemmän kuin olisi
ollut tarpeen”, oboisti Kalle Kihl naljaili vuosikymmeniä
myöhemmin.
Seuraavana
vuonna Sibelius selitti orkesterijohtamisen saloja nuorelle Bengt
von Törnelle, joka opiskeli hetken sävellystä idolinsa
johdolla. ”Niin kauan kuin johtajalla on silmiensä
edessä esittämänsä teoksen rakenteellinen
kokonaisuus, hän ei koskaan kadota suhteellisuuden tajuaan
eikä tule antaneeksi liian suurta merkitystä jollekin
yksityiskohdalle, niin kaunis kuin se sinänsä olisikin.
Sitten kun tämä perusajatus on selvä, voi tarkkaavaisuus
keskittyä eri episodeihin, eepillisiin, lyyrillisiin ja draamallisiin
yhtenäisyyttä uhraamatta”, von Törne kertoi
Sibeliuksen sanoneen. Von Törnen mukaan Sibelius vihasi liioittelua
tulkinnoissa.
Pian
Sibelius johti jälleen Helsingissä. Erik Furuhjelm oli
innoissaan. ”Jean Sibelius on aivan erinomainen kapellimestari:
hän toimii innoittuneesti ja taitavasti konserttilavalla
ja instruktiivisesti harjoitussalissa. On suuri ilo nähdä
hänen harjoittavan luomuksiaan. Hänellä on tapana
tehdä sattuvia ja opettavaisia huomautuksia, ja hänellä
on erinomainen kyky loihtia esitykseen kulttuuria ja noblessia.”
Hufvudstadsbladetin Bis moitiskeli kuitenkin säveltäjää
kapellimestarina.
Seuraavina
vuosina Sibelius joutui tyytymään harvahkoihin esiintymisiin.
Hän johti joulukuussa 1916 viidennen sinfoniansa uusitun
version, mutta ei ollut siihenkään tyytyväinen.
Paini sinfonian kanssa jatkui vielä yli kahden vuoden ajan.
Tilanne
parani vasta keväällä 1918, jolloin Suomi oli itsenäistynyt
Venäjän vallasta ja kärsinyt muutaman kuukauden
mittaisesta verisestä sisällissodasta. Sibelius sävelsi
sodan kynnyksellä kuuluisan Jääkärimarssinsa
ja johti sen esimerkiksi 20. huhtikuuta valkoisen armeijan saksalaisten
liittolaisten kunniaksi pidetyssä konsertissa. Tämä
esiintyminen sinetöi säveltäjän kohtalon porvarillisen
Suomen isänmaallisena symbolina. Sibelius nousi kritiikin
yläpuolelle kotimaassaan: joka pilkkasi häntä,
pilkkasi nyt myös nuorta tasavaltaa.
Sibelius
palautteli mieleensä kapellimestaritaitojaan johtamalla esimerkiksi
toukokuussa 1918 Aallottaret ja toisen sinfonian Helsingissä.
Jotain oli kuitenkin muuttunut. Säveltäjä maisteli
jälleen sekä ennen että jälkeen konserttien.