Ehkä yllätykseksi itselleen Sibelius pystyi johtamaan orkesteria aivan loistavasti ilman puolikasta samppanjapulloa. Tämä nähtiin heti helmikuussa 1909, jolloin hän esiintyi jälleen Lontoon Queens’ Hallissa johtaen Sadun ja Finlandian. ”Orkesteri ihan ideaalinen", hän ihasteli Ainolle.

"Hänen johdollaan ilmenivät selvästi luonteenomaiset piirteet molemmissa sävelrunoissa, ja varsinkin Finlandia esitettiin tavalla, jolle harvoin on voitu vetää vertoja", ihasteli Standard.
"Satu tulkittiin ylen hyvin säveltäjän johdolla, ja varsinkin ansaitsevat puupuhaltimien ja torvien äänet mainitsemista. Kaksi diminuendo- ja pianissimokohtaa, toinen juuri finaalin lopussa, esitettiin erinomaisen tarkasti ja harvinaisen vaikuttavasti, niin vaikeita kuin ne ovatkin", kiitteli Times. "Säveltäjän tapa johtaa orkesteria on yhtä vilpitön, kuin hänen musiikkinsa", kehui Morning Post.

Vuonna 1910 Norjassa koettiin vähäisempää menestystä, vaikka Sibelius osoitti jo kirjeenvaihdossa olevansa huolekas kapellimestari. ”Jousisoittimet – harvat ja hyvät parempia kuin monet epätasaiset. Lyömäsoittimet pyydän ystävällisesti miehittämään hyvin. Neljä miestä tarvitaan välttämättä”, hän kirjoitti järjestäjille. On otettava huomioon, että konsertin päänumero oli kolmas sinfonia, jossa Sibelius suosi pienehköä jousistoa. Kolmas sinfonia sai Kristianiassa eli Oslossa ristiriitaisen vastaanoton, mutta konsertti sujui Sibeliuksen mukaan ”erinomaisesti”.

Vasta vuonna 1911 Sibelius uskaltautui johtamaan myös Ruotsissa ja sai Göteborgissa loistavan vastaanoton. Menestys jatkui Latviassa Riikassa sekä Mitaussa eli Jelgavassa.

Vuoden merkittävin konsertti oli vaikeatajuisena pidetyn neljännen sinfonian kantaesitys Helsingissä huhtikuussa. Sinfonian harjoituksessa Sibelius kysäisi orkesterissa soittaneelta Hugo Aureelta: "Ymmärrättekö tätä sinfoniaa?" "En oikein", vastasi Aure. "Kuinka sitten yleisö ymmärtäisi", totesi säveltäjä.

Itse konsertissa Sibelius johti järkähtämättömästi. Konserttimestari Ernst Lindelöf muisti, että Sibelius ei lainkaan hidastanut tempoa finaalin lopussa. Säveltäjä halusi sävyn olevan "kertovan". Myöhemmin Kajanus aloitti tradition, jonka mukaan partituurin viimeiset sivut johdettiin hieman hitaammin. Sibelius hyväksyi tämänkin tavan.

Kun finaali oli ohi, kuulijat olivat hämmentyneitä, mutta seppeleiden kannon aikana kajahteli sentään jo bravo-huutoja. Sibelius lähti Yliopistolta eläköön-huutojen kaikuessa, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jäi hämmennys.

”Muistan sangen elävästi tuon jokseenkin eriskummallisen ensi-illan: päänpudistuksia, huolestuneita kasvonilmeitä, jyrkkiä tai ivallisia arvosteluja esityksestä, joka ei kaikissa suhteissa ollut ensiluokkainen (sinfonia ei ole niitä helpoimpia) ja joka tietysti ei voinut yleistä menestystä kattoon saakka kohottaa”, Erik Furuhjelm kirjoitti myöhemmin. ”Helsinkiläiset olivat kuitenkin sangen varovaisia epäilyjään esille tuodessaan”, hän lisäsi.

Onkin totta, että Sibelius johti neljännen sinfonian vielä toiselle loppuunmyydylle salille. Yleisö osoitti villisti suosiotaan konsertin jälkeen. Ilmeisesti se halusi näyttää, että Sibeliusta rakastettiin, vaikka hänen uusinta teostaan ei ymmärrettykään.

Sibelius sai revanssin Helsingissä jo seuraavana vuonna johtaessaan neljännen sinfonian ja helppotajuisemman Historiallisia kuvia I -orkesterisarjan. Konsertti oli täydellinen yleisö- ja arvostelumenestys. Konserttimestari Carl Lindelöf ylisti vuosikymmeniä myöhemmin hänen ihmeellisen luontevia rubatojaan Historiallisissa kuvissa. Lindelöf kuvaili muutenkin tarkasti Sibeliuksen johtamistapaa säveltäjän kapellimestariuran huippuvuosina.

Lindelöfin mukaan Sibelius antoi aina nasevia ohjeita soittajille. Vaskilta hän vaati "ylväyttä" ja jousilta "fühlungia" eli tunnetta. Sibeliuksen lyöntitekniikka oli erittäin tarkkaa. Hän tarkkaili orkesterin balanssia ja teki osuvia huomautuksia sen parantamiseksi. Sibelius myös kuuli virheet tarkemmin kuin moni muu säveltäjä. Muusikkojen mielestä hän ei ollut kapellimestarina väsyttävä, vaikka saattoikin hieroa detaljeja kauan. Hän piti yleensä kolme pitkää harjoitusta tai tarvittaessa useampia, mutta lyhyempiä harjoituksia. Ensimmäisessä esityksessä koettiin sitten sellaista lennokkuutta ja juhlavuutta, että Sibelius saattoi Lindelöfin mukaan unohtua kuuntelemaan omia säveliään - ja ilmeisesti unohtaa hetkeksi tahdin näyttämisen.

Vierailu Birminghamin musiikkijuhlilla syksyllä 1912 onnistui. Aikuisiällään hieman englantia opetellut Sibelius oli jopa kirjoittanut etukäteen muistikirjaansa sopivia esitysohjeita, kuten ”gå onn (go on) ja ”onns more” (once more). Hän johti monien mielestä paremmin kuin toinen rutinoitunut kapellimestarisäveltäjä, Sir Edward Elgar.

”Minusta tuntui siltä kuin Sir Elgarilla olisi ollut ramppikuume, tahi ainakin oli hän jonkun verran tottumaton johtamaan suurempaa orkesteria", Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja väitti. "Suora wastakohta hänelle oli Sibelius johtaessaan uutta sinfoniaansa. Hänen esiintymisessään oli jotain erinomaista ja kun hän laski tahtipuikon kädestään puhkesi suosionosoitusmyrsky toisensa jälkeen. Yhä uudelleen täytyi säweltäjän tulla esiin wastaanottamaan suosionosoituksia - luulenpa, että tapahtui wähintäin seitsemän tahi kahdeksan esiinhuutoa.”

Rosa Newmarchin mukaan ei kuitenkaan voi sanoa, että ”neljäs sinfonia olisi saanut kovin innostuneen vastaanoton ensiesityksessään”. Ihmetyksensekainen arvostus näkyi myös arvosteluissa. Esimerkiksi Birmingham Post mainitsi suosiollisesta vastaanotosta, mutta sanoi kuulijoiden enemmistön hämmästyneen.

Pakina The Puppet Show by One of the Puppets kuvasi kapellimestarisäveltäjää hauskasti "uutta muotia edustavana marionettina" nimeltä ’Vanha Väinämöinen’. "Hänet oli pyntätty poronnahkaan ja helmikaulanauhaan, ja kotona hän elää traanilla ja mursupihvillä. Hän astui taikaympyrään ja heilutti rauhallisesti käsiään; mutta hän lumosi kaikki soittajat taioillaan ja maagisella runonlaulullaan", pakinoitsija irrotteli.

Palattuaan Helsinkiin Sibelius joutui keskelle suurta orkesterisotaa, joka johtui Robert Kajanuksen ja Georg Schnéevoigtin kilpailuasemasta. Kajanus oli pelattu poliittisesti ulos orkesterinsa johdosta, ja hän oli perustanut uuden kokoonpanon, johon useimmat hänen muusikoistaan liittyivät. Sibelius suostui johtamaan vanhan ystävänsä Kajanuksen orkesteria. Ohjelmassa oli toinen sinfonia, osia Joutsikista sekä Historiallisia kuvia I-II. Helsingin Sanomien pakinoitsija Diego kirjoitti konsertista propagandakirjoituksen Kajanuksen orkesterin puolesta.

”Maestro on johtajanakin suuri taiteilija. Orkesteri wallan riemulla seuraa hänen pienimpiäkin wiittauksiaan. Kun 2:en sinfonia on soitettu, ei kättentaputuksista tahdo loppua tulla… Seuraan yleisön kaswojenilmeitä. Moni on niin haltioissaan, että wedet silmistä wieriwät. Kunnianarwoisa musiikkiweteraanimme Faltin (Richard Faltin, jonka johdolla Sibelius oli soittanut pulttimuusikkona Akateemisessa orkesterissa opiskeluvuosinaan) ei woi olla puhkeamatta huudahdukseen: "Hywä Jumala, miten kaunista!" Ja tuskin löytyi ketään, joka ei olisi näihin wanhuksen sanoihin yhtynyt."

Hufvudstadsbladetin kriitikkonimimerkki Bis oli kuitenkin Sibeliuksen orkesterivalinnasta nyreissään. Sibelius ei hänen mukaansa antanut soittajille sisääntuloviitteitä tarpeeksi energisesti ja puupuhaltimetkin soittivat heikosti.

Näyttää siltä, että 1890-luvun epävarmuus palautui nyt hetkeksi kenties ristiriitaisten kritiikkien johdosta. Marraskuussa Kööpenhaminassa marraskuussa Sibelius oli erään kriitikon mukaan "levoton, ahdistettu ilmestys jonka oikeassa kädessä tahtipuikko värisi kuin haavanlehti tuulessa, kun taas vasemman käden sormet haroivat pelokkaasti ja vapisten ilmaa, ehkä itsekiduttaja, hyperhermostunut, maailmasta poispäinkääntynyt ihminen, jolle tuotti fyysistä tuskaa esiintyä julkisesti".

Kriitikko Charles Kjerulf sai toisenlaisen vaikutelman. ”Sibelius pitäytyy enimmälti suuriin tahdinlyönteihin käsivarret ojennettuina - hän muistuttaa jotenkin lentävää lintua - musiikki näyttää tahtovan purjehtia pois näiden siipien kantamana”, Kjerulf kirjoitti. ”Jos tarkkailee häntä lähemmin havaitsee ehkä, että hän melkein vapisee hermostuksesta - sisäiset sävelet, joita hänen oma sydämensä lyö, vavisuttavat häntä niin kuin kone saa koko laivan värisemään. Plastisesti erityisen kaunis kapellimestari jonkun Johan Svendsenin tavoin Sibelius ei ole, vielä vähemmän pulttivirtuoosi. Mutta hän on yhtä musiikkinsa ja orkesterinsa kanssa - hän johtaa sitä kädestä pitäen kuin isä lastaan, vaipuu sen syliin kuin rakastaja palvotuille käsivarsille.”

Kjerulfin kirjoitus painui Sibeliuksen alitajuntaan. Yhä uudelleen hän totesi olevansa ”orkesterin rakastaja” ja puhui johtamiskokemuksista ”orkesterikylpyinään”.

Sibeliuksen kapellimestariuran kenties suurimmaksi huipentumaksi jäi kesä 1914, jolloin hän teki ainoan matkansa Yhdysvaltoihin miljonääri Carl Stoeckelin kutsusta johtaakseen uuden Aallottaret-teoksensa Norfolkin musiikkijuhlilla. Stoeckelin festivaaliorkesteri oli koottu maan parhaista muusikoista ja säveltäjä sai peräti viisi pitkää harjoitusta, kaksi New Yorkin Carnegie Hallissa ja kolme Norfolkissa.

Stoeckel on kuvaillut Sibeliusta harjoittajana erittäin yksityiskohtaisesti. ”Hän oli vaikuttava näky seisoessaan kokovalkoisissaan, kapellimestarin puikko kohotettuna ensimmäistä lyöntiä varten. Hän oli analysoinut orkesterin mielessään omaa vuoroaan odottaessaan, ja oli hienoa nähdä, kuinka nopeasti ja erehtymättömästi hän poimi esiin parhaat viulistit, alttoviulistit, sellistit, kontrabasistit, huilistit, klarinetistit ja käyrätorvensoittajat. Hän ei tehnyt yhtään virhettä. Hän aloitti harjoituksen Pohjolan tyttärellä. Hän oli ensin hiukan hermostunut, mutta se meni ohi. Pian kävi selväksi, että hän hallitsi soittajia täydellisesti. Sitten hän soitatti läpi uuden teoksen, joka poikkesi varsin paljon kaikesta, mitä muusikot olivat soittaneet. Heidän puheistaan päätellen luulen, etteivät he aluksi ymmärtäneet sitä laisinkaan. Seuraavana aamuna, kolmen läpikäynnin jälkeen, he olivat kuitenkin hyvin ihastuneita siihen ja sanoivat, että musiikin kauneus kasvoi joka harjoituksella.”

Myös harjoituksia seurannut New York Timesin toimittaja oli vaikuttunut. ”Hänen käsivartensa ja kätensä olivat täynnään hermostunutta voimaa ja jokaisella niiden liikkeellä oli tarkoituksensa”, toimittaja kirjoitti.

Seuraavan päivän harjoitukset sujuivat Stoeckelin mukaan seuraavasti: ”Hän oli hyvin perusteellinen harjoittaessaan ja keskeytti orkesterin tuon tuostakin soitattaen sektioita erikseen. Kahdesti hän piti kymmenen minuutin tauon ja jätti itsekin lavan. Hän sanoi saavansa soittajista näin enemmän irti. Hän ei harjoittanut sävellyksiään alusta, vaan hioi niitä kohtia, joiden hän arvioi tarvitsevan eniten harjoitusta. Soittajat olivat nyt tottuneet hänen työtapoihinsa, ja tulokset olivat erinomaisia."

Kolmannet harjoitukset olivat Norfolkissa. ”Hän oli, kuten tavallista, erittäin tarkka ja harjoitti jokaista kappaletta sektio sektiolta. Hän oli erityisen huolellinen vaskipuhaltimien tehojen suhteen. Hän halusi niiden olevan pyöreitä, viimeisteltyjä ja mahtavia ilman räjähdyksenomaisia efektejä”, Stoeckel kuvaili.

Yhteensä jo viidensissä harjoituksissa kaikki tuntui olevan valmista. ”Orkesteri oli läpikotaisin perehtynyt säveltäjän metodeihin, ja soittajat olivat vilpittömästi päättäneet tehdä kaikkensa hänen vuokseen”, Stoeckel kertoi.

Vihdoin oli konsertin aika. ”Seurasi tunti, jolloin yleisö oli jännittyneempi ja kiinnostuneempi kuin mitä olin koskaan kokenut. Innostus kasvoi hetki hetkeltä. Sibelius oli kapellimestarina samaan aikaan viehättävä ja määrätietoinen. Hän ei näyttänyt välittävän 1, 2, 3, 4, -tyylin tahdinlyönnistä, vaan hänen liikkeensä muistuttivat minusta mahtavan runon lukemista. Musiikki vaikutti moniin ylentävästi, joitakin taas pateettisimmat kohdat masensivat erityisesti Finlandiassa ja Valse Tristessä. Monet itkivät. Kaikki, jotka olivat tarpeeksi onnekkaita osallistumaan konserttiin, olivat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että se oli heidän elämänsä tärkein musiikkitapahtuma,” Stoeckel kirjoitti.

Konsertti oli Sibeliukselle elämys. ”En ole wielä koskaan (...) johtanut orkesteria, joka olisi kokoonpantu siihen määrään etewistä woimista, kuin Mr Stoeckelin Bostonista ja New Yorkin Metropolitan Operasta tilaama satamiehinen orkesteri… Warsinkin puupuhaltimien herättämä tenho oli ainutlaatuinen. Aallottarissa esim. aikaansain sellaisen nousun, että se itseänikin hämmästytti mitä suurimmassa määrin.”

Arvostelijat olivat haltioissaan. Vaikutusvaltainen Henry Krehbiel kirjoitti, että hän koki olleensa todellisen maailmanneron edessä viimeisen viidentoista vuoden aikana vain kolmasti: Richard Straussin kahdessa konsertissa, Arturo Toscaninin johtaessa Tristania ja Isoldea ja Sibeliuksen johtaessa Norfolkissa. New York Tribune, New York Times ja The American olivat täynnä ylistystä. Uusintakutsu Yhdysvaltoihin esitettiin jo seuraavaksi vuodeksi.

Heinäkuussa syttyi ensimmäinen maailmansota, ja Sibelius joutui vuosiksi kotimaansa vangiksi. Vuonna 1915 päättyi myös seitsemän vuoden raittius. Hiljalleen kiihtyvä alkoholinkäyttö tulisi vielä tuhoamaan hänen uransa kapellimestarina