HAKU

 


1890-luku: Ammatin opettelua

Jean Sibelius aloitti kapellimestarinuransa lähes 26-vuotiaana aloittelevana säveltäjänä vuonna 1891. Hän tunsi orkesterien työskentelyn jo varsin hyvin soitettuaan viulistina ja jopa konserttimestarina oppilas- ja harrastelijaorkestereissa. Kokemuksesta oli apua, kun hänen ystävänsä Robert Kajanus rohkaisi Sibeliusta johtamaan E-duuri-alkusoiton ja Balettikohtauksen 24. marraskuuta.

"Johtaminen oli ihanaa. En ollut lainkaan hermostunut. Tunsin itseni vain päätä pidemmäksi", Sibelius kirjoitti ystävälleen Adolf Paulille. "Kun sävellykset eivät vain olisi sellaista paskaa", hän lisäsi itsekriittisenä.

Päivälehden kriitikon Oskar Merikannon mukaan säveltäjä vaikutti kuitenkin hermostuneelta.
"Me ihmettelemme tämän kaiken luojaksi tuota nuorta miestä, joka waatimattomana seisoo johtaja paikalla ja hiukan hermostuneesti kulettaa tahtipuikkoa", Merikanto kirjoitti.

Seuraava haaste oli suurempi: Sibelius sai keväällä 1892 valmiiksi yli tunnin pituisen Kullervon baritonille, mezzolle, mieskuorolle ja orkesterille. Hän harjoitti ja johti itse sävellyskonserttinsa, eikä tämä sujunut vaikeuksitta.

”Niin, en unohda koskaan ensimmäistä orkesteriharjoitusta, jolloin orkesterin jäsenet minun laulettuani ensimmäisen resitatiivin, purskahtivat hillittömään nauruun, niin että heidän vartalonsa taipuivat aivan kaksinkerroin”, Kullervon solisti Emmy Achté on muistellut.

Suomalaiset kuorolaiset Sibelius sai kuitenkin jo harjoituksissa mukaansa tavalla, joka on ominaista vain synnynnäiselle kapellimestarille. ” Silmät paloiwat! Se oli kai sitä innostuksen tulta, josta runoilijat puhuwat”, kuorossa laulanut Jukka Rautio muisteli. ”Harjoitusten aikana hän woitti täydellisesti luottamuksemme. Kaikki epäilyksemme haihtuiwat.”

Sibeliuksen hermostuneisuus käy ilmi myös kantaesityksen kuvauksista. ”Kalpea hän oli. Ja kun tahtipuikko kohosi ylös, teki sen kärki ylimääräisiä liikkeitä, mistä woi päätellä, että miehen sydän tykytti mitä nopeimmassa prestissimo-tempossa. Pelotti jo miten tässä käynee. Se oli kuitenkin turhaa pelkoa. Ja pian se häwisikin, niin johtajalta kuin laulajiltakin”, Rautio muisteli.

Vuonna 1892 Sibelius oli kapellimestarina vielä raakile. Arvostelijoista esimerkiksi Oskar Merikanto mainitsi, että ”kööri” tuntui epävarmalta eikä orkesteri ollut ”asiastaan warsin selwänä.”
”Se oli kuin tuliwuorenpurkaus”, kuvasi yleisössä istunut ruotsinkielinen musiikinopiskelija Axel Törnudd. ”Useimpien mielestä se oli täydellinen kaos. Oliwatpa monet ’taiteen tuntijat’ waltawasti suuttuneitakin.”

Sibeliuksen torailu Kajanuksen orkesterin kanssa jatkui lähes koko 1890-luvun. Helmikuussa 1893 hän johti uuden orkesteriteoksensa Sadun. Jo harjoituksissa osa orkesterin muusikoista piti teosta yhtä käsittämättömänä kuin Kullervoa ja ehdotti sen hylkäämistä. Tähän Kajanus ei suostunut, ja sävellys soitettiin 16. helmikuuta. Merikannon mukaan runsaat suosionosoitukset ”näyttiwät selwään, että kappaleesta oli nautittu ja että siis Sibeliuksen musiikkia wähitellen oli opittu ymmärtämään". Huomio saattoi olla ennenaikainen.

Heti maaliskuussa 1893 Sibelius johti jälleen Kullervon peräti kolmesti. Tuloksena oli katastrofi. Uuden Suomettaren mukaan orkesteri oli soittanut haluttomasti ja ymmärtämättä teoksen sisältöä. Aftonbladetin mukaan teos oli ”pitkä, yksitoikkoinen ja väsyttävä.” Myös Merikannon mukaan orkesteri teki pikkuvirheitä ja kuoro tuntui epävarmalta. Masentunut Sibelius ei enää koskaan johtanut teosta, eikä antanut muidenkaan johtaa siitä edes osia siitä vuosikymmeniin.

Seuraava suurempi koitos oli marraskuussa 1893, jolloin hän johti surkeissa olosuhteissa Karelia-musiikkia historiallisiin kuvaelmiin. ”Sibelius vapisi siihen aikaan kuin haavan lehti johtaessaan sävellyksiään, en luule pelosta, vaan helposti ymmärrettävästä kiihkosta ja jännityksestä”, kuoronjohtaja Ernst Lampén muisteli kantaesitystä. Puheensorina täytti salin, ja varsinaisia kuulijoita oli perimmäisessä nurkassa vain kourallinen.

Orkesterin ja kriitikkojen vastustus tietysti harmitti Sibeliusta, ja säveltäjä saattoi olla 1890-luvulla hyvinkin kiukkuinen kapellimestari. ”Pelkäsin kiivasta "Sibbaa" sen jälkeen, kun hän oli ajanut harjoituksesta pois erään hienon rouvan, joka oli uskaltanut naurahtaa - pikkuisen vain”, laulajatar Aino Ackté muisteli promootiokantaatin harjoituksia keväällä 1894.

Orkesterin vastustus jatkui vielä huhtikuussa 1896, jolloin Sibelius harjoitti Lemminkäissarjaansa. ”Silloin oli orkesterikin niin tavattomassa oppositiossa, että harjoitukset olivat vähällä mennä myttyyn”, säveltäjän puoliso Aino Sibelius muisteli. ”Minä en edes uskaltanut mennä sisään niitä seuraamaan, vaan itkin oven ulkopuolella yliopiston käytävässä. Viimein syöksyi mieheni ulos kasvoiltaan vihreänä suuttumuksesta ja mielenliikutuksesta.”

Kantaesitys sai kirjavia arvioita. Sibeliuksen katsottiin kuitenkin saavan kapellimestarina ja säveltäjänä esiin "sointujen rikkautta". "Kuin jokainen soitin kolminkertaistuisi ihmeellisistä ääniaalloista, joita ei koskaan ole kuullut ennen”, perheystävä Aina Slöör ihasteli.

Vuoteen 1896 osuu myös kaksi takaiskua Sibeliuksen kapellimestariuralla. Kruunajaiskantaatin ensiesitys 2. marraskuuta epäonnistui erään soittajan humalatilan vuoksi. Myös lyhyen Neito tornissa –oopperan kantaesitys meni Oskar Merikannon mukaan ”koko lailla sekawasti”. Muutamat marraskuun 1896 esitykset jäivätkin Sibeliuksen ainoiksi yrityksiksi oopperakapellimestarina.

Nämä vastoinkäymiset nostettiin esiin, kun Sibelius oli viedä Yliopiston musiikinopettajan viran ystävänsä Robert Kajanuksen nenän edestä. Sibelius valittiin virkaan, mutta Kajanus kirjoitti valituskirjelmän, jossa hän muistutti Kruunajaiskantaatin esityksen epäonnistumisesta ja Sibeliuksen puutteista kapellimestarina. Virkaan kuului Akateemisen orkesterin harjoittaminen, ja Kajanus sai valituksensa ansiosta viran. Päätös ei välttämättä ollut väärä. Molempien johdolla opiskellut Georg von Wendt piti Kajanusta etevämpänä kapellimestarina kuin Sibeliusta ainakin 1890-luvulla.

”Orkesteri ei aina ymmärtänyt, mitä Sibelius ajoi takaa johtaessaan", von Wendt arvioi. "Se johtuu osaltaan siitä, että häntä aina häiritsi tietty hermostuneisuus. Kajanus pystyi paremmin välittämään säveltäjän ajatukset muusikoilleen ja hänen kykynsä saada musiikki soimaan salissa niin kuin Sibelius ilmeisesti sen oli mielessään kuullut, oli ajoittain todella ilmiömäistä. Sibeliuksen sinfonioiden tulkkina Kajanus on mielestäni omaa luokkaansa.”

Seuraava tärkeä koe oli Lemminkäissarjan uusittu versio 1. marraskuuta 1897. Merikanto kehui teosta, mutta toinen tärkeä kriitikko, ruotsinkielinen Karl Flodin haukkui musiikkia ”patologiseksi”. Konsertti oli kuitenkin täydellinen yleisömenestys, ja näihin konsertteihin Kajanuksen orkesterin vastarinta näyttää tyrehtyneen. Kun Sibelius vuoden 1898 alussa johti Kuningas Kristian II –näyttämömusiikkiaan, häntä ihailtiin jo paitsi säveltäjänä, myös kapellimestarina.

Ihailu vain kasvoi Suomessa keväällä 1899. Venäjä oli julkaissut helmikuussa manifestin, jolla haluttiin rajoittaa Suomen suuriruhtinaskunnan autonomiaa. Sibelius ryhtyi manifestin vuoksi protestisäveltäjäksi, ja sävelsi vuoden aikana esimerkiksi Ateenalaisten laulun, Jäänlähdön Oulunjoesta ja muita protestiteoksia. Sibeliuksen musiikki muodostui varsinkin Ateenalaisten laulun suosion ansiosta kansan vapaudenkaipuun symboliksi.

Tämä heijastui jo ensimmäisen sinfonian ja Ateenalaisten laulun kantaesityksessä 26. huhtikuuta. Rohkean protestisäveltäjän maine toi Sibeliukselle entistä enemmän auktoriteettia myös orkesterin silmissä.

Sanomalehdistön päivien musiikki sai marraskuussa hieman välinpitämättömämmän vastaanoton, koska huomio kiinnittyi näyttämöllä esitettyihin kuvaelmiin. Kriitikko Heikki Klemetti ylisti kuitenkin Sibeliuksen kapellimestarin taitoja. ”Sainkin paljon sellaista, jota en ole sittemmin kuullut", Klemetti ylisti myöhemmin. ”Mekanisoivat paljolta runon nykyisin, ei ole 'Historiallisissa kuvissa' tempot niinkuin oli ennen, lasketaan mielikuvituksettomasti yli olkansa paljonsanovat asiat, etenkin ulkomailla.”

Sibelius työsti todellakin Sanomalehdistön päivien musiikista Historiallisia kuvia I -sarjan yli vuosikymmen myöhemmin. Kuitenkin jo vuonna 1899 hän muokkasi näyttämömusiikin päättäneestä Suomi herää -numerosta Finlandian, joka sinetöi hänen suosionsa Suomessa.

Vuosisadan vaihteessa päättyivät myös Sibeliuksen oppivuodet kapellimestarina. Hän oli valmis esittäytymään ulkomailla.