Perhe
Jean
Sibelius

"Monet sanoisivat kotiani vaatimattomaksi, mutta minulle se
kelpaa. En ole kuin Verner von Heidenstam, ruotsalainen runoilija,
joka rakennutti itselleen hienon huvilan ihanan järven rannalle
ja valitti sitten, että ei pysty tekemään hyvää työtä, kun kaikki
hänen ympärillään saa hänet häpeämään kirjoittamaansa. Minä olen
ollut nokkelampi. Rakensin talon ympäristöön, joka ei ole liian
kaunis. Niinpä, kun sävellän musiikkiani, on mahdollista, että
en häpeä sitä!"
Lue myös Ainolan
asukkaat: Jean Sibelius
Aino Sibelius

"Lapset aavistivat vaistomaisesti,
miten heidän oli oltava, mitä kunnioitus isän työtä kohtaan heiltä
vaati. Ja yhtä vaistomaisesti jokainen heistä tunsi ikään kuin
vapautuksen tunteen sinä hetkenä, jolloin isä oli alkanut kirjoittaa.
Se tiesi sitä, että teos oli kypsynyt lopulliseen muotoonsa, sen
syntymishetki oli tullut (...) Silloin on aina niin kuin aurinko
pitkän pilvisen sään jälkeen olisi säteillyt täydeltä terältään,
koko koti oli kuin jonkinlaista kevätriemua, lapset muuttuivat
niin iloisiksi. Mieheni saattoi sellaisina päivinä istua kaksikin
vuorokautta umpeensa, nousematta kirjoituspöytänsä äärestä.
Niillä [lapsilla] oli siihen aikaan
niin tavattoman hauskaa kesäisin! Täällähän oli niin paljon yhdenikäisiä
tovereita: Halosia, Paloheimoja, Hjeltejä, Järnefeltejä. (…)
Muistan hyvin, kun kotonamme tehtiin
korjaustöitä ja eräs maalari vihelteli työskennellessään. Minun
täytyi hyvin nöyrästi pyytää häntä lopettamaan, koska se häiritsee
professoria. Mies ei oikein ymmärtänyt, mutta löysin hyvän vertauksen.
Mitä hän sanoisi, jos hän olisi juuri maalannut seinän, ja joku
tulisi ja vetäisi pensselillisen maalia päälle tuhoten koko työn.
Mies ymmärsi. (…)
Olen onnellinen, että olen saanut
elää hänen vierellään. Tuntuu, että en ole elänyt turhaan. En
väitä, että tämä on aina ollut helppoa - on täytynyt tukahduttaa
ja kontrolloida itseään - mutta olen kovin onnellinen. Siunaan
kohtaloani ja pidän sitä taivaan lahjana. Mieheni musiikki on
minulle Jumalan sanaa - sen lähde on jalo, ja on ihanaa elää sellaisen
lähteen lähellä."
Lue myös
Ainolan asukkaat: Aino Sibelius
Eva Paloheimo
"Kun me lapset olimme pieniä, niin meistä tuntui, että Ainola,
kotimme, oli laiva, joka yksin purjehti aavalla merellä: ei mikään
ollut varmaa sen ulkopuolella. Ei ollut varmaa tulisiko rahaa,
isällä ei ollut virkaa, ei siis myöskään palkannostopäivää, ei
ollut varmaa, soittaisiko Vecsey Berliinissä isän viulukonsertin
hyvin, ottaisiko Henry Wood Englannissa neljännen sinfoniankin
esitettäväksi, sitä kun kaikki pitivät niin vaikeana ja sekavana,
vaikka se meille oli ihan selvä, kun sen vaan selvästi soitti."
"Harva se päivä tuli huonoja
arvosteluja: eräs saksalainen toimisto leikkasi niitä maailman
sanomalehdistä ja lähetti isälle. Olisi tehnyt mieli mennä postimummoa
vastaan, ja pyytää häneltä nuo kirjeet, ettei isä olisi niitä
saanut, niistä ensin kiihtynyt ja raivostunut, ja sitten tullut
alakuloiseksi, ja ettei äiti olisi itkenyt. Mutta vielä pahempi
olisi ollut, jos niitä ei olisi tullut, koska isästä silloin olisi
tuntunut siltä, että hänen teoksensa sivuutetaan vaikenemalla.
Piti siis vain kärsiä ja kestää."
"Yöllä, kun jo olimme kauan
nukkuneet, saatoimme herätä isän soittoon: oli lämmintä, kuu paistoi
toiselta taholta kuin tavallista, olisi ollut vähän kolkkoa, mutta
isän soitto oli turvallista, lohduttavaa: isä on meidän, hän johtaa
Ainola-laivaa läpi maailman vaarojen kuin myrskyjen halki, ja
hänestä tulee ehkä vielä kerran kuuluisa." (…)
"Ainolan elämä nyt [vuonna
1935] on monessa suhteessa toisenlaista kuin lapsuusaikanamme,
ei ole enää rahahuolia, eikä huonoja arvosteluja niin paljon kuin
ennen. Maailmalta tulvii ihailua, mielenkiintoa, ymmärtämystä.
Nyt ei yleisö enää puhu vain Valse Tristestä tai Finlandiasta,
gramofoonilevyillä ovat Sibeliuksen orkesterirunoelmat ja sinfoniat
lukemattomien tätä musiikkia rakastavien omaisuutena."
Lue myös Ainolan
asukkaat: Eva Paloheimo
Ruth Snellman

"Olin yhdeksänvuotias, kun muutimme
Ainolaan. Ainolasta näkyi maantietä melkein kilometrin verran.
Sen tien ympärille meidän elämämme keskittyi hyvin olennaisesti."
"Tie oli kuin rauhoitettu,
sillä liikennettä oli hyvin vähän nykyiseen vilinään verrattuna.
Joskus joku saattoi ajella hevosella, mutta enimmäkseen sitä kuljettiin
jalan tai pyörällä."
"Tie oli nuorison tapaamispaikka
niin kuin mikä tahansa Suomen tuhansista kylänraiteista. Ja meitä
nuoria asui siellä ainakin yhtä paljon kuin missä tahansa muussa
suomalaiskylässä."
"Tuusulassa asuivat Paloheimot
ja Haloset, Eero Järnefeltin perhe Suvirannassa, Juhani Ahon perhe
Ainolassa ja Lepolassa oli paljon arkkiatri Hjeltin lapsenlapsia
ja lapsenlapsenlapsia. Siellä kävi myös paljon nuoria vieraisilla.
Sillanpää esimerkiksi kävi usein Suvirannassa serkkumme Heikki
Järnefeltin luona, joka oli hänen hyvä ystävänsä. Akateemikko
Eino Kaila ja Matti Kivekäs asuivat myös Tuusulassa nuorina ylioppilaina."
"Kaikki olivat kiinnostuneita
toisistaan ja toistensa ystävistä. Siellä koettiin pieniä lemmenseikkailuita
ja elettiin täysin sydämin romansseja, joista kolmet päätyivätkin
häihin. (…)"
"Ehkäpä meidän elämäämme loi
hohdetta se, että jokseenkin kaikki ystävämme olivat taiteilijaperheistä.
Koko olemassaolo oli sattumanvaraista. Kenelläkään ei ollut säännöllisiä
tuloja. Jokainen teki, mitä parhaiten taisi."
"Äitini esimerkiksi teki hyvin
paljon puhtaaksikirjoitustyötä Juhani Aholle, joka käänsi Raamattua."
"Vanhempamme osallistuivat
paljonkin meidän rientoihimme. Muistan joskus miettineeni, miten
he vanhat ihmiset jaksoivatkin, mutta eiväthän he suinkaan olleet
niin vanhoja kuin minusta - hyvin nuoresta - tuntui."
Lue myös Ainolan
asukkaat: Ruth Snellman
Katarina Ilves
"Tähän [muuton 1904] aikaan ei Järvenpäästä voinut puhua edes
kylänä, sillä siellä ei oikeastaan ollut kuin viisi taloa: kauppias,
asema, posti, kestikievari ja leipuri. Loput olivat kartanon maita
eikä niillä paljon asutusta ollut. Meidän elämämme keskipisteitä
olivat nuorison kokoontumispaikkana hiekkakuoppa, sekä kotinurkilla
lato ja lammashaka, ja niistä me puhumme sisarten kesken maantieteellisinä
kiintopisteinä edelleenkin, vaikkei niitä enää ole olemassa. (…)
Hyvin varhaisessa lapsuudessani minulla oli se käsitys, että Ainola
oli purjelaiva, joka kuljetti siihen suuntaan, missä nykyään on
flyygeli. Isä hoiteli purjeita ja äiti istui peräsimessä."
"Kun isä oli kotona, hän täytti
koko talon. Siellä vallitsi jollain lailla erittäin turvallinen
ja miellyttävä ilmapiiri. Kun hän oli poissa, me lapset saimme
olla tavallaan vapaampia, saimme soittaa ja laulaa. Mutta oli
tyhjyys. Hänen persoonallisuutensa säteili joka paikkaan ja hirveän
turvallinen hän oli. (…)Äiti nousi kello 6.30. Hän ompeli koneella,
jos isä oli matkoilla ja työskenteli puutarhassa. Isä nousi myöhään
ja teki sitten aamukävelyn kuusiaidan luo. Lapsille annettiin
velliä. Kahvipöytä oli myös. Kello 12 oli lounas. Kun minä tulin
hiukset hajallaan pöytään, isä sanoi: "Sinun pääsi näyttää harakanpesältä.
Vain munankuoret puuttuvat."
"Päivällä tehtiin erilaisia
töitä ja iltapäivällä juotiin kahvia. Päivällinen oli kello 18
ja iltatee kello 21. Meillä
oli säännölliset ajat. (...)Isä oli sekä leikkisä että ymmärtäväinen.
Hänellä oli alkuaikoina tapana kävellä maantiellä, missä hän tapasi
kylän miehiä tai isäntiä tai Erik-enoni (Eero Järnefeltin). Pekka
Halonen pysytteli vähän kauempana siellä omissa oloissaan, mutta
kävi usein Ainolassa. Isällä oli vilkkaat ja nopeat eleet. Hän
käveli nopeasti. Vanhemmuuttaan se luonnollisesti heikkeni. Hän
oli hyvin vilkas. Seurassa hän saattoi olla vitsikäs ja kertoa
juttuja. Kyllä minä luulen, että ihmiset pitivät hänestä. (…)
Isä tuskitteli joskus, ettei hän päässyt suuriin teoksiinsa käsiksi.
Piti hengenpitimiksi tehdä pikkukappaleita. Me lapset: 'Miksi
sitten teet niitä, kun ei tee mieli?' Isä: 'Jotta te saisitte
voileipiä.' Me: 'Voimmehan me syödä muutakin ruokaa.'"
Lue myös Ainolan
asukkaat: Katarina Ilves
Margareta Jalas
"Heidi ja minä olimme yksinäisiä lapsia. Meidän aikanamme ei Tuusulassa
enää ollut sitä taiteilijaperheiden välillä kukoistavaa seuraelämää
teatteriesityksineen, tanssiaisineen, rapuretkineen ja pikku flirtteineen,
josta on niin paljon kerrottu. Vanhimmat sisaremme Eva, Ruth ja
Katarina olivat noissa riennoissa olleet innokkaasti mukana, mutta
meidän vartuttuamme samaan ikään he ja heidän toverinsa olivat
jo poissa kotoa - useimmat Helsingissä ja avioituneina."
"Me kaksi olimme aitoja tuusulalaisia,
Ainolassa syntyneitä. Leikimme paljon taloa ympäröivässä metsässä
ja olimme niin arkoja, että kun taloon tuli vieraita, juoksimme
puiden ja suurten kivien taakse piiloon. Emme millään olisi halunneet
niiailla vieraille sedille ja tädeille ja keskustella heidän kanssaan,
vieläpä ruotsiksi, mikä meistä tuntui teennäiseltä.
Isän työ rajoitti myös perheen elämää. Kaikki tyttäret opiskelivat
soittoa - pianoa - ja minä sen lisäksi viulua ja alttoviulua,
mutta emme koskaan saaneet harjoitella, kun isä oli läsnä. Silloin,
kun hän lähti jokapäiväiselle pitkälle kävelyretkelleen Ainolan
puistoon ja metsään, Temppeliin, kuten hän sanoi, me harjoittelimme
soittoläksymme. Kun hän palasi, oli talo taas hiljainen."
"Muistan, miten kerran erehdyin
laulamaan kovalla äänellä Ateenalaisten laulua, hänen omaa
sävellystään. Hän tuli luokseni, hymyili herttaisesti ja sanoi:
'Nyt sinä olet oppinut laulamaan sen ihan oikein.' Tiesin, että
oli parasta olla esittämättä sitä toista kertaa. Muuten emme millään
tavoin tunteneet olevamme suuren miehen perhettä. Vain tuo hiljaisuus,
johon meidät oli totutettu, erotti meidät muista lapsista. (…)
Hänellä oli sellainen sininen katse. En ole kenelläkään nähnyt
vastaavanlaista. Muistan aina sen turvallisuuden tunteen, mikä
valtasi kun istui hänen sylissään."
"Meillä lapsilla oli aina
hänestä voimakas tuntuma. Sitä ei usko, mutta jotenkin sitä aina
tiesi, vaistosi, onko hän kotona vai jossain muualla, vaikkei
häntä nähnytkään… jotenkin kuin tiheätä ilmaa silloin kun hän
oli kotona… minusta tuntui kuin niissä Ainolan puissakin olisi
ollut hänen läsnäolonsa. Se oli aivan ihmeellistä."
Lue myös Ainolan
asukkaat: Margareta Jalas
Heidi Blomstedt
"Hiipiminen yläkertaan mamman ja papan luo vaati rohkeutta, kun
ei ollut sähkövalojakaan. Portaat narisivat ja kammottavaa oli
ohittaa ensimmäinen tasanne, jonka mutkassa olevaa komeroa kutsuimme
Kettuluolaksi. Siellä säilytettiin isän sikarilaatikoita (...)
Muistan kerran hätääntyneenä kysyneeni, mitä sitten tulee, kun
taivas ja avaruuskin ovat loppuneet. No, sittenhän tulee seinä
ja seinässä aukko ja kun kurkistat siitä, näet papan istuvan tuolissaan
ja polttavan sikaria, vastasi pappa. Tunsin itseni jälleen onnelliseksi.
Pappa oli ymmärtänyt turvattomuuden tunteeni ja poistanut sen
konkreettisella esimerkillä. (…) Äiti opetti meitä ja kun Piiu
meni kouluun, jäin yksikseni pariksi vuodeksi. Itse menin vasta
oppikoulun neljännelle. Mutta pappa ja mamma olivat kultaisia
ja uhrasivat minulle näin jäljestäpäin ajateltuna tavattoman paljon
aikaa. Luulen, että nuorimmaisena sain osakseni hemmottelua, jota
ehkä vanhemmat sisaret eivät saaneet."
Lue myös Ainolan
asukkaat: Heidi Blomstedt